Alkuvuoden hidasta lukemista kaikkien touhujen keskellä

Luen hitaasti, kun elämä on niin täynnä tekemistä. Niinpä täytyy kirjoittaa blogiinkin harvoin, että on jotain kerrottavaa.

Vuoden taitteessa (vielä joululomalla) ahmin Rosa Liksomin Hytti nro 6. Kirja, jonka voisi lukea monta kertaa. Niin tosi tarina Neuvostoliitosta, että sen täytyy olla tosi. Ei arvostelua tai moitetta, ei ihailua tai palvontaa, vain mitä se oli. Ja kieli kuin runoa, mutta ei sokerista, eikä tekemällä tehtyä, vaan vapaalta tuntuvaa.  Tämä kirja on kokemus. Olen ostanut kirjan monelle lahjaksi. Ensin täytyy vain aina varmistaa, ettei lahjan saaja ole jo lukenut sitä. Yllättävästi moni ei ole.    

Liksom Rosa 2011: Hytti nro 6. WSOY 2011

Luin Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta kaksi kuukautta. Olimme menossa katsomaan Kansallisteatteriin lavastamoon Kristian Smedsin ohjaamaa Sad Songs from the Heart of Europe. Kirja unohtui minulta Ouluun hotellin sängyn alle. Onneksi miehellä oli oma kappale ja pääsin kotona taas jatkamaan, vaikka vieraasta kirjasta (oli se aluksi vähän epämukavaa).
Olin lukenut Rikoksen ja rangaistuksen nuorena, mutta epäilin koko ajan lukiessani, etten silloin varmaankaan jaksanut oppuun asti, koska kirja on niin pitkä. Loppuun päästyäni tiesin, että olin lukenut nuorenakin loppuun. En muistanut mitään etukäteen (paitsi TV-sarjan ja teatteriesitysten perusteella), mutta aina kun menin eteenpäin, tiesin lukeneeni sen ennenkin. Kirja oli yllättävän vetävä ja mielenkiintoinen. Sitä luki lopulta kuin dekkaria. Syystäkin klassikko siis.

Dostojevski, Fedor 1866: Rikos ja rangaistus. Suom.  M. Vuori. Kielen tarkastus Lea Pyykkö 1986. Karisto 1987.

Giordanon Alkulukujen yksinäisyys sujuikin sitten paljon nopeammin. Kirjan nimi antoi lupauksia jostain älyllisestä, varsinkin kun kirjalija on hiukkasfyysikko. No ei ihan sitä, mitä odotin. Mutta taitavaa kuvausta ihmisten erillisyydestä, kohtaamattomuudesta, ulkopuolisuudesta ja yrityksestä rikkoa sitä.

Giordano, Paulo: Alkulukujen yksinäisyys. Suom. Helinä Kangas. WSOY 2010.


Siilin eleganssia oli parikin ihmistä suositellut. Kirja siitä, että me luulemme olevamme sidoksissa kohtaloomme, emmekä näe, että niin ei ole. Kaikki voi muuttua. Jokaiselle, kaikki voi muuttua.
"Minä tiedän nyt, mitä ihmisen pitää kokea ennen kuolemaansa. Nyt pystyn sen kertomaan. Ennen kuolemaansa ihmisen on koettava, miten rankkasade vaihtuu valoon."(Renée Michel)

Pariisilainen ovenvartijarouva Renée Michel elää köyhänä upporikkaiden tyhjäpäitten kanssa samassa talossa. Hän on huippuälykäs, lukenut kaikki klassikot, innostuu Heideggerista ja Husserlista. Mutta yrittää peittää älykkyytensä naurettavuuksiin asti. Rikas tyttöparka Paloma ei halua elää tyhjää mutta varakasta elämäänsä, eikä näe pois pääsyä.  Se oli niin kummallista. Ei Suomessa olisi kovinkaan outoa, että siivooja on lukenut Anna Kareninan ja pitää sitä parhaana lukemanaan kirjana. Eikä Suomessa tarvitse kai pelätä, että varakkaan suvun vesa ei voisi päästä ihan arkiseen työelämään ja asumaan tavanomaiselle asuntoalueelle.
Tähän kirjaan petyin, mutta se meni hujauksessa kevyehkönä suupalana. Jos siis kaipaa kevyehköä suupalaa...

Barberry, Muriel 2006: Siilin eleganssi. Suom. Anna-Maija Viitanen. Gummerus 2010.

Ja nyt menee taas aikaa, kun aloitin seuraavaksi Harjulan ja Prättälän kirjan Kuntalaki. Tausta ja tulkinnat. Siinä on yli 700 sivua tiheää pientä tekstiä. Ehkä siitä ei sen enempää tarvitse kertoakaan.

Alkutalven kirjat

Nyt tulee pikakelaus tämän alkutalven eli siis loppuvuoden lukemisiin:

Khadran Bagdadin kutsu kertoo Irakin nuorista ihmisistä. Pyrkimyksestä kouluttautua, sodan aiheuttamasta vaikeudesta elämässä. Ja lopulta siitä, miksi joistakin tulee terroristeja, mutta toisista taas ei.

Khadra, Yasmina 2006: Bagdadin kutsu. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2008.


Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus oli taas kirja, jota en voinut väistää sen nimern takia. Mieheni väittää, että ostan kaikki kirjat, joiden nimi viittaa pianonsoittoon. Hän taitaa olla oikeassa. Tästä kirjasta ollaan muusikkopiireissä hyvin innostuneita. On pidetty jopa konsertti, jossa soitettiin kirjassa esiintyviä pianokappaleita. Pianonsoittajalle kirja oli pettymys. Mutta ihmiselle, jota kiinnostaa Itä-Saksan synty ja katoaminen, siinä on paljon mielenkiintoista symboliikkaa. Enpä kadu lukemista, vaikka odotin suurempaa musiikkielämystä.

Moster, Stefan 2009: Nelikätisen soiton mahdottomuus. Suom. Helen Moster. Otava 2011

Tylerin Amerikan lapset on kirja, johon pääsin käsiksi vasta pitkän ajan päästä. Yleensä hankin ja luen Tylerin kirjat heti, hän on mielikirjailijoitani. Tämänkin ostin itselleni joululahjaksi pari vuotta sitten ja hukkasin sen heti. Tänä syksynä tilasin sen neljällä eurolla Huutonetistä. Ja luin heti. Varmaa luotettavaa Tyleria. Terävää analyysia amerikkalaisesta elämäntavasta. On siinä suomalaisessakin ihan samoja piirteitä. Kannattaa lukea.

Tyler, Anne 2008: Amerikan lapset. Suom. Kristina Rikman. Otava 2008.

Adichien uusin kirja on novellikirja Huominen on liian kaukana. Tämän kirjan ostin kaikille lapsilleni joululahjaksi. Se on siis paras tänä vuonna lukemani kirja. Novelleja nigerialaisista naisista Amerikassa ja Nigeriassa. Sopeutuminen uusiin oloihin on kerrottu todesti ja kiinnostavasti. Tunnistan naisten kohtaloiden väläyksissä tuttua ja koskettavaa. Odotan tammikuun novellipiiriä, kun on vuoroni lukea jotain. Vaikea vain valita minkä novellin luen, kun sopivia on niin monta.

Adichie, Chimamanda Ngozi 2009: Huominen on liian kaukana. Suom. Sari Karhulahti. Otava 2011.

Haastattelin Pekka Haavistoa joulukuun alussa hänen kirjastaan Anna mun kaikki kestää. Joulun alla tätä lukiessa tuntui kuin olisi avannut joulukalenteria. Jokaisen luukun takana oli jotain uutta ja yllättävää. Palasia maailmasta Pekka Haaviston silmien kautta nähtynä. Mielenkiintoisia kertomuksia rauhanneuvotteluista Afganistanissa, Iranissa, Sudanissa. Piipahduksia Kiinaan, Afrikkaan, arabikevääseen. Ja tärkeä pohdinta Suomen luonnosta. Miksi aina mietitään sen hyötyä? Puiden hintaa, eliöiden määrää, hiilinielun kokoa? Miksi ei puhuta siitä, että metsä on ihmiselle tärkeä. Siellä voi rauhoittua, siellä voi kohdata jotain itseä suurempaa, siellä on hyvä olla. Metsä tekee ihmiselle hyvää. Rauhanneuvottelujen taidoista on paljon hyötyä ihan arkielämään ja parisuhteeseen. Jos Haaviston ura poliitikkona jostain kumman syystä täysin katkeaisi, hänellä olisi mahdollisuus lupaavaan uraan maan johtavana pariterapeuttina näiden sovunsolmimiskokemustensa kanssa.

Haavisto: Anna mun kaikki kestää. WSOY 2011.

Pidin Khadran Attentaatista, luin mielenkiinnolla Bagdadin kutsun. Mutta Osattomien olympos jätti kummallisen mielialan. Mitä hän yrittää nyt sanoa? Että kaatopaikalle voi syntyä pienoisyhteiskunta? Ja ulkopuolella on paha paha maailma. Kirja muistuttaa Millsin kirjaa Taivaanrannan kulkijat. Siinäkin päähenkilö rakentaa jätteistä kodin itselleen, siinäkin paikalle saapuu messias, joka hullaannuttaa kaikki omien aatteittensa taakse ja saa ihmiset seuraamaan itseään. Mutta Millsin kirja on paljon taitavampi ja herättää ihmettelemään ja tunnistamaan. Khadran pitäisi ehkä tyytyä kuvaamaan sitä, minkä hän tuntee niin hyvin, mutta me suomalaiset emme. Ja jättää vertauskuvalliset tekstit muiden tehtäväksi.

Khadra, Yasmina: Osattomien Olympos.

Mills, Magnus 2001, Taivaanrannan kulkijat. Suom. Eva Siikarla. WSOY 2001.

Ja tästä alkaa uusi vuosi ja uudet luettavat. Kohta vuosi vaihtuu.

Hyvää uutta vuotta 2012!

Lumi ei tullut Lumipäiväkirjaa lukiessa

Lokakuun lopussa luin Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan. Mieheni arveli joka päivä lumen tulevan huomenna ja pihan oksien jäävän lumen alle koko talveksi. Ei tullut, ehdin silputa oksat, eikä lumi tullut senkään jälkeen. Ehdin varmaan kerätä laudatkin pois pihalta. Sitä paitsi Lumipäiväkirja oli niin ohut, ettei siihen käytetty lukuaika olisi pelastanut montaakaan oksaa lumen alta.

Lumipäiväkirja oli niin ohut, että katosi sanomalehtikasoihin tai maton alle. En löydä sitä enää, joten täytyy muistella ilman kirjaa. Ihan vatsaa kouraiseva vastuu vanhoista valinnoista. Mitä tuli tehtyä nuoruuden ymmärtämättömyydessä? Kun avasin oven, jätin muut avaamatta. Teinkö oikein? Ja miten olisivatkaan minun ja muiden tiet kulkeneet, jos olisin tehnyt toisin. Siinä Lumipäiväkirjan herättämiä ajatuksia.

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja. Tarkemmat tiedot sitten, kun kirja löytyy.

Claudel: Harmaat sielut ja Varjojen portti

Philippe Claudelin kirjat ovat murhatarinoita, mutta ne niiden tunnelma on aivan toinen kuin nykydekkareissa yleensä. Apea tunnelma ja hidas kerronta vie lukijan 1900-luvun alun ranskalaiselle maaseudulle uskottavasti.

Kirjoissa on kysymys paljon enemmästä kuin vain rikoksen ratkaisemisesta. Yksinäisyydestä, menettämisestä, pelosta ja epäluulosta.

Philippe Claudel 2003. Harmaat sielut. Suom. Ville Keynäs. Otava 2006.
Philippe Claudel 2007. Varjojen portti. Suom. Ville Keynäs. Otava 2009.

Syyskuun kummallisuudet

Innostuin Niels Fredrik Dahlin kirjasta Viime kesänä niin kovasti, että tilasin Huutonetistä hänen ensimmäisen suomennetun irjansa Matkalla ystävän luo. Kirja on saanut Norjan merkittävimmän kirjapalkinnon. Erikoinen tarina pojasta, joka aikuisena miehenä hoitaa norsua oloissa, joissa norsun ei pitäisi olla. Kahlittuna seinään, kylmässä norjalaisessa tallissa. Ja pahasta menneisyydestä. Paljon symboliikkaa, menneisyyden trauma aika ennalta arvattava. Mutta kyllö tmä silti kannattaa lukea.

Niels Fredrik Dahl 2002. Matkalla ystävän luo. Suom. Sanna Manninen. Bazar 2007.

Seuraavaksi siirryin kevyempään lukemiseen. Camilla Läckbergin Saarnaaja on vetävästi kirjoitettu dekkari. Luin sen ahmien. Loppuratkaisu on vain aika epäuskottava ja se kyllä pilaa dekkarin. Mitä kaikkea ihmisen verestä voi päätellä. Voiko päätellä verinäytteistä että tämä on isän ja tämä pojan ja tämä mikä on veljen ei ole isän eikä pojan? Taisi mennä kirjailijalta langat sotkuun.

Camilla Läckberg 2011. Saarnaaja. Suom. Outi Menna. Atschi! 2011.

J.M.Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja.

Kun olin lukenut ensimmäisen luvun (Valtion alkuperästä), ajattelin:
-Voi miten rakastinkaan ensimmäistä lukua.
Rakastin niin, että teki mieli hengittää vähän kiivaampaan tahtiin.

Kun luin viimeisen luvun (Dostojevskista), ajattelin:
- Voi miten rakastinkaan kirjan loppua.

Siinä välillä ehdin olla hämmentynyt, vihainen, rasittunut, ilahtunut.

Kirjan rakenne on todella erikoinen. Aluksi pääroolissa ovat esseet otsikolla Vankkoja mielipiteitä. Samalla jokaisen sivun alalaidassa kulkee tarina miehestä, joka tapaa pesutuvassa ihastuttavan punapukuisen nuoren naisen, Anyan. Jossain vaiheessa alareunaan tulee toinenkin tarina. Anya alkaa kertoa elämästään, pesutuvassa tapaamastaan kirjailijasta ja miehestään Alanista. Lukeminen muuttuu hämmentäväksi. Pitäisikö essee lukea ensin, sitten kirjailijan tarina, sitten Anyan. Nopeasti ymmärsin, että Coetzee on halunnut minun lukevan jutut juuri näin, koska on sijoittanut ne samalle sivulle.

Välillä tuntuu siltä kuin seuraisi televisiosarjaa, jossa lyhyet kohtaukset seuraavat toisiaan. Mutta sitten kohtaukset keskeytyvät kesken lauseen, sitä ei televisiosarjoissa yleensä tapahdu. Lukeminen alkaa muistuttaa musiikin kuuntelua. Eri soitinryhmät tunkevat toistensa ylitse tietoisuuteen. Tarinasta toiseen hyppiminen lauseet kesken jättäen häiritsee lopulta pahasti. Se suorastaan raivostuttaa. Sisäinen myrsky muistuttaa taas musiikin kuuntelua. Mietin, jaksanko edes lukea kirjaa kokonaan.

Ja sitten tuleekin suvanto. Kaikki tarinat ovat tasavertaisina sivulla, lauseet kerrotaan loppuun. Lukijakin voi rauhoittua. Esseet muuttuvat kevyemmiksi, kirjailijan tarina kertoo tulevasta, Anyan tarina kuvaa mennyttä. Lukija lukee taas innokkaana eteenpäin ja haluaa tietää, mitä tapahtui, jotta jouduttiin siihen tilanteeseen, mitä kirjailija kuvaa.

Kyllä tämä kannatti lukea, vaikka en osaakaan heti sanoa, onko kirja loistava vai epäonnistunut. Ainakin se jää vaivaamaan. En silti aio lukea sitä uudestaan tarina kerrallaan. Coetzee halusi minun lukevan sen näin.



J.M.Coetzee [2007]: Huonon vuoden päiväkirja.
Alkup. Diary of A Bad Year.
Suomentanut Seppo Loponen. Otava 2010.

Niels Fredrik Dahl: Viime kesänä

Löytö. Kirjoittaja on Ingmar Bergmanin vävy ja kirjan takakannessa kuvaillaan :"Rakkautta ja mustasukkaisuutta Ingmar Bergmanin henkeen". Mahtaa Niels Fredrikiä harmittaa. Mutta vaikka harmittaisi, tuo lause sai minut ostamaan kirjan Kirjapörssistä (3,95€). En ota oikeastaan kantaa tuohon Bergman-henkeen. En olisi itse kuvaillut kirjaa noin. Vaan mieluummin näin:

Upea kuvaus erään miehen sisäisestä maailmasta. Rakkaudesta, naisesta, läheisen suhteen tärkeydestä. Taitavasti kerrottu. Pidin.

Niels Fredrik Dahl [2003]: Viime kesänä. Alkup. I fjor sommer. Suomentanut Sanna Manninen. Bazar 2008.