sunnuntai 14. syyskuuta 2008

Ondaatje: Divisadero

Sain äsken toiseen kertaan loppuun Ondaatjen kirjan Divisadero. Koskaan ennen elämässäni ei ole käynyt niin, että saatuani loppulauseen luettua, avaan siitä paikasta kirjan alusta ja aloitan uudestaan. Nyt kävi. Toisen kerran luin hitaasti ja huolella, ja kauan.

Ensimmäisellä kerralla päästessäni loppuun olin hämmentynyt ja pettynyt, vihainen kirjailijalle, joka jätti minut siihen. Tunsin samaa tuskaa kuin kirjan henkilöitten täytyi tuntea joutuessaan luopumaan ihmisistä, saamatta tietää, miten heille on käynyt.

Toinen lukeminen avasi aivan uuden ymmärryksen. Kirjan rakenne on ihmeellinen spiraali. Samat aiheet, tapahtumat, samantyyppiset henkilöhahmot kertautuvat aina uudessa aikakaudessa, uudessa ympäristössä ja tilanteessa. Samantapaiset tapahtumat ja tunteet vahvistavat toisiaan. Päähenkilö Anna elää ne kaikki läpi ensin omassa elämässään, sitten miesystävänsä muistoissa ja vanhan kirjailijan päiväkirjoissa. Äidit, isät, lapset; pakomatkat, kaipaamiset, löytämiset ja menettämiset. Aina ja kaikkialla joku elää niissä hetkissä.

Kirjan henkilö Anna kuvaa koko kirjan ydinajatuksen: "Taipumus palata menneisiin tapahtumiin on kuin villanella-laulu, joka ei suostu etenemään lineaarisesti, vaan kiertelee ja kaartelee tuttujen hetkien ja tunteiden ympärillä. Vain uudelleen lukemisella on merkitystä, sanoi Nabokov.[...] Me elämme keskellä lapsuudesta kumpuavia muistoja, jotka ryhmittyvät ja kaikuvat halki koko elämämme, aivan kuten lasinsirpaleet kaleidoskoopissa ilmaantuvat aina uusina muotoina, muistuttavat laulua kertosäkeineen ja loppusointuineen ja jäsentyvät yhdeksi ainoaksi yksinpuheluksi. Elämme alituisesti omien tarinoidemme toisintojen keskellä, kerrommepa mitä tarinaa tahansa." (Ondaatje 2008, 160)

Enää en ole hämmentynyt, enkä pettynyt. Olen hiljaa ja haltioissani.

Ondaatje, Michael 2008: Divisadero. Suom. Juhani Lindholm. Otava.

maanantai 1. syyskuuta 2008

Tavallisia ihmeitä novellipiirissä

Eilen oli novellipiiri meillä.

Meitä on neljä naista, jotka olemme tavanneet yhteisessä novellipiirissä jo 18 vuoden ajan. Olemme eri aloilta, kaksi musiikin ammattilaista, psykiatri ja sosiaalityöntekijä. Kun aloitimme, lapsemme olivat pieniä, eikä mitenkään ollut mahdollista, että ehtisimme lukea kaikki saman kirjan joka kuukausi. Siksi valitsimme novellit. Tapaamme toistemme kodeissa neljä kertaa syksyllä ja neljä keväällä. Se, jonka luona olemme, lukee yhden tai useampia novelleja ja keskustelemme niistä.

Tällä kertaa olimme siis meillä ja luin kolme Carol Shieldsin novellia kokoelmasta Naamiaispuvut (2000). Kokoelma on julkaistu suomeksi teoksessa Tavallisia ihmeitä. Novellit olivat nimeltään Peilit, Uutta musiikkia ja Puuttuva kirjain.

Ja ihastuttavan tavallisia tarinoita Shields osaakin kertoa. Hän kirjoittaa tavallisenoloisista naisista (jotka ovat kuitenkin usein kirjailijoita tai tutkijoita). Heidän miehensä ovat usein vähän värittömiä ja naisiaankin tavanomaisempia (silti usein kirjailijoita myöskin). Naisten rikasta ja moninaista, koko ajan laajentuvaa maailmaa Shields kuvaa taitavasti. Vaikka moni novelli on kirjoitettu miehen äänellä ja hänen näkökulmastaan katsottuna, tuntuu, ettei miehen monipuolinen maailma pääse näkyviin ollenkaan. Naiset heräävät elämänsä kukoistukseen keski-iän alkaessa ja lasten kasvaessa, miehet lakastuvat ja kaventuvat ikäviksi tylsimyksiksi. Naisista tulee toimijoita, miehistä tarkkaijoita. Näin käy Shieldsin novelleissa, ei kai kuitenkaan oikeassa elämässä. Vai eikö uuteen mittaan kasvava nainen näe miehestään muuta kuin häipyvän varjon?

Shields, Carol: Tavallisia ihmeitä (2008). Alkup. The Collected Stories. Otava.