tiistai 26. huhtikuuta 2011

Huhtikuun dekkarit

Eduskuntavaalien jälkeen en ole jaksanut lukea kuin yhden dekkarin (no niistähän on vasta viikko). Siksi luettelen tähän viisi mukavaa dekkaria:

1. Stieg Larsson: Millenium-sarja = Miehet, jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna, joka romahti.

Kirja-sarja, joka julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen. Larsson taisteli rasisimia vastaan. Kirjoissakin näkyy vallanhalun ja väkivallan vastainen asenne. Luin kaikki kolme (yhteensä 2000 sivua) kesällä 2009 yhteen pötköön. Ne on kirjoitettu sujuvasti, houkuttavasti. Ja ihmeellisintä on, että kaikki kolme ovat täysin erilaisia kirjoja. Ensimmäinen on eniten dekkari, toinen on toiminnallinen ja kolmas... taas ihan erilainen. Jos ei aio elämässään lukea kuin muutaman dekkarin, kannattaa lukea nämä. Elokuvat eivät anna kirjoista oikeaa kuvaa, joten ne jättäisin katsomatta kokonaan, jos voisin vielä valita (tuli nimittäin katsottua jo).

Nämä saavat mennä kaikki kohtaan 1, koska muutenhan tähän ei paljon muita mahdukaan.

2. Håkan Nesser: Kära Agnes.

Ovelasti kirjoitettu dekkari, jossa tarina etenee kirjeenvaihdon avulla. Nopeasti luettu kirja. Erilainen kuin muut Nesserin kirjat, jotka nekin ovat kivoja luettavia.

3. Henning Mankell: Den vita lejoninnan.

Luin Wallanderit paljon ennen kuin elokuvat ilmestyivät. Elokuvat ovat olleet pettymys Wallander-kirjojen ihalijalle. Tästä taitaakin tulla kirjasarjojen, ei niinkään yksittäisten kirjojen esittely. Den vita lejoninnan viehätti eniten silloin 90-luvulla, kun näitä luin.

4. Ruth Rendell: Simisola.

Komisario Wexford ratkaisee rikosta, johon liittyy rasismia. Kirjassa Rod Rage olivat liikkeellä taas ympäristöaktiviastit.
Mankellia ja Nesseriä luen ruotsiksi, Rendelliä englanniksi. Mukava lisä dekkarijännitykseen, kun saa taistella kielenkin kanssa. Olen lukenut jonkun Rendellin suomeksi ja se oli tylsä. Kielellä on siis merkitystä!

5. Daphne du Maurier: Rebecca

Tämä kirja teki vaikutuksen nuoruudessani. Niin mutkikas juoni, jota en kyllä enää juurikaan muista. Vieläköhän sen voisi lukea uudestaan?

Ja vielä pitää paljastaa se viimeksi lukemani dekkari:

6. Liza Marklund ja James Patterson: Postikorttimurhat.

Vetävästi kirjoitettu. Sopi hyvin vaalien jälkeiseen uupumukseen. Aika mielikuvituksellinen tarina kylläkin. Parhaat tarinat on kuitenkin niitä, jotka voi uskoa todeksi, vaikka tietääkin saduksi.