keskiviikko 4. elokuuta 2010

Hustvedt: Amerikkalainen elegia

takaisin

Siri Hustvedtilla on mielenkiintoinen yritys tehdä romaani tapahtumista ja tarinoista ja niiden vaikutuksesta ihmisen elämään. Ei niinkään itse henkilöistä. Seurauksena on se, että henkilöt jäävät kovin etäisiksi. Mutta niin jäivät henkilöt myös Hustvedtin ensimmäiseksi suomennetussa kirjassa Kaikki mitä rakastin. Samat taiteilijaälyköt pyörivät tässäkin kirjassa; taidemaalarit, valokuvaajat ja kirjailijat. Taaskin joku on huippu ja jotkut heistä vasta tiellä huipulle. Ja löytyypä sekin, joka jää keskinkertaiseksi.

Tässä kirjassa kokoelmaa täydentää minä-kertoja-psykiatri. Henkilö onkin välttämätön osa. Hänen kauttaan tulevat tarinat. Meistä kukaan ei ole se, mitä itse kuvittelemme. Me normalisoimme elämämme hirveän outouden tarinoilla. Kuolleen isän kirjeistä löytyvät tapahtumat selittävät sitä, miksi isästä tuli sellainen kuin hän oli. Millainen ihminen hän uskoi olevansa. Potilaiden tarinat ovat taustana sille, että heistä tuli sellaisia kuin he nyt ovat, millaista elämää he päättävät niiden pohjalta elää.

Miten elää sen kanssa, että WTC:n tornit romahtivat? Että ihmiset putosivat? Miten elää sen kanssa, että oma lapsi putoaa ikkunasta? Miten lapsi itse elää sen tapahtuman kanssa? Ruumiilliset vammat parantuvat, tai sitten eivät. Niiden kanssa lapsi pärjää niin kuin pärjää. Mutta miten lapsi elää elämänsä mukanaan tarina siitä, että hän putosi ikkunasta? Miten se tarina muuttaa lapsen loppuelämän.
Ja miten paljon vaikuttavat kaikki ne salaisuudeksi jäävät tapahtumien taustat? Väärät käsitykset, luulot? Miten tarinat muuttavat meidät ja elämämme?

Kirjassa on paljon unia. Toisten unet ovat minusta tylsiä. (Sinusta ei olisi tullut psykiatria, sanoo vieressä istuva mieheni.) Mutta tarinoiden ja tapahtumien unohtuneita taustoja ne varmaan kuvaavatkin. Jos olisin ymmärtänyt sen alun alkaen, olisin lukenut unikuvauksetkin tarkemmin ja ajatuksella.

Hustvedt, Siri 2008. Amerikkalainen elegia. Suom. Kristiina Rikman. Otava.