sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Metsänpimeää

Käytin sunnuntaipäivän lukien Siri Kolun kirjaa Metsänpimeä. Aloitin ennakkoluuloisena ja epäileväisenä. Mietin, mihin genreen kirja oikeastaan kuuluukaan. Se kertoo kirjallisuutta opiskelevasta nuoresta naisesta ja takaumat vievät hänet lukiovuosiin Keravalla. Aluksi tuntui, että takaumien aikaväli oli liian lyhyt, vain pari vuotta. Ja oliko kyseessä nuorten romaani.

Ennakkoluulot olivat turhia, kirja imaisi mukaansa. Ja se kertoo monta tarinaa, kuten päähenkilö lopussa itsekin totesi. Yksi niistä on lukiolaisen tytön kasvaminen opiskelevaksi nuoreksi naiseksi. Painajaismaisen lukioajan hiertävistä muistoista. Ennen kaikkea se kertoo kirjoista ja kirjojen voimasta. Se toi mieleeni oman nuoruuteni lukukokemukset. Uuden ymmärryksen ja silmien avautumisen monille asioille.

Yksi kirjan henkilöistä oli pianonsoitonopettaja, joka pienten oppilaiden konsertissa nosti tuolia aina sopivalle korkeudelle ja sieppasi esiintymistilanteen omakseen. Pienet oppilaat jäivät taustaksi ja opettajan varjoon. Pieni pysähdys tuli siinä kohdassa, olihan kirjailija ollut kerran paikalla oppilaitteni essintymistilanteessa. Taisin olla esikuvana opettajahahmolle.

Kannatti lukea. Kirjat ja metsä jäivät elämään sisälläni. Nuoruuden rajut tunteet, rakkauden ja kuoleman ensikosketukset nousivat niin vahvoina muistiin.

Hyvä irrotus vaaleista ja työstä.

Kolu, Siri: Metsänpimeä 2008. Otava.