tiistai 28. joulukuuta 2010

JOULULAHJAKIRJOJEN TOP TEN

Joululahjoja pohtiessani päätin tehdä joululahjakirjojen top-listan. Vaikeinta oli valita, teenkö listan muille ostamistani joululahjakirjoista vai itse saamistani. Ensimmäinen olisi helpompaa, kun ne ovat jo valmiiksi suosikkikirjojani. Päätin valita jälkimmäisen. Jos vain muistan, mitä kirjoja olen joululahjaksi saanut. Tämä ei ole mikään paremmuusjärjestys, vaan aikajärjestys. 10 kirjaa, jotka muistan saaneeni joululahjaksi ja joista olen myös pitänyt. Ne kirjat, joista en ole pitänyt, ovat myös unohtuneet (paitsi yksi, enkä kerro, mikä).

1. Lindgren: Se pikkuinen Lotta.

Kummitäti Kaija antoi joululahjaksi. Olin ehkä kuusivuotias. Rakkain kirjani kautta aikojen. Viisivuotias Lotta vihaa kaikkia ja kaikkea ja leikkaa villapaitansa kappaleiksi. Se koskettaa. Olen lukenut tätä aikoinaan omille lapsilleni ja nyt viisivuotiaalle Iidalle, joka meni kovin vakavaksi tuossa villapaitakohtauksessa. Kyllä viisivuotias tietää, miltä tuntuu, jos on tehnyt jotain niin kamalaa, eikä voi enää perua sitä.
Jouluna 1961.

2. Levi, Primo: Jaksollinen järjestelmä.

Pidin tästä kirjasta kovasti, yksittäistä novellia on vaikea nostaa esiin, mutta kokonaisuus on hieno. Tarinoita omasta elämästä ja alkuaineiden yhteydestä. Novellipiiriä varten oli vaikea valita sopivaa tarinaa, koska ne eivät toimi irrallaan. Täytyypä lukea uudelleen.
Jouluna 1988.

3. Kauneimmat matemaattiset kaavat.

Tästä näkee, että joululahjojen antajat uskovat minun viehättyvän matematiikasta ja luonnontieteistä. Eivät ole ihan väärässä. Mutta kun viehätyn voi niin paljosta muustakin.
Jouluna 1989

4. Krohn, Leena: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia.

Tämän kirjan sain rakkaalta ihmiseltä pakkasessa. Kannet kiehtovat lukemaan. Pidin Leena Krohnista kovasti aikoinaan. Sitten tarinat alkoivat omassa mielessä toistaa itseään, tai ne eivät uudistuneet, niin että olisin jaksanut innostua. Ehkä pitäisi kokeilla, millaista tekstiä häneltä nykyään ilmestyy.
Jouluna 1992.

5. Saisio: Punainen erokirja.

Saision tapa kirjoittaa viehättää. Se on kuin puhetta. Oman elämän avaaminen niin kokonaan on ravisuttavaa ja pelottavaakin. Miten kirjoittaja itse selviää siitä? Monet 70-luvun elämään liittyvät seikat avautuvat ja kirja auttaa ymmärtämään aikaa vähän ennen kuin oma nuoruus alkoi.
Jouluna 2004


6. Coetzee J.M.: Elisabeth Costello.

Coetzeen kirjat ovat aina olleet suosikkejani. Eteläafrikkalainen kirjailija, joka kertoo sikäläisestä elämästä taitavasti ja älykkäästi. Opin kyllä muistamaan, että nimi lausutaan ´kutzee´, kun istuin samassa ravintolapöydässä kirjojen kääntäjän, Seppo Loposen kanssa. Huudahdin ihastuneena,
- Ai sinä olet kääntänyt koetzeen kirjat, hän on yksi lempikirjailijoistani!
Loponen ei ihastunut, vaan lausui nyrpeänä:
-Se sanotaan kutzee,
ja käänsi selkänsä.
Jouluna 2005.


Sain kai jonkun kirjan myös jouluna 2006, vaan kun en muista.

7. Tyler Anne: Amerikan lapset.

Ostin tämän itselleni lahjaksi ja avasin jouluaattona. Kirja katosi, ennen kuin ehdin lukea sitä. Nyt odotan, että joku päivä se löytyy jostain tavaralaatikosta, johon on piilotettu pikasiivouksessa pöydällä ja lattialla vuorina olleet tavarat. Vielä se löytyy ja on varmasti muiden Anne TYlerin kirjojen tapaan elämys.
Jouluna 2007


8. Lahiri: Tuore maa.

Jhumpa Lahiri on kirjailija, josta ei voi sanoa mitään. Ei voi kertoa, mitä hänen novellinsa merkitsevät, koska sitä ei pysty sanoilla kuvaamaan. Olisikohan tärkein kirjailija minulle?
Jouluna 2008


9. Adiga: Valkoinen tiikeri.

Hieno, herättelevä tarina nyky-Intiasta. Me emme tiedä, millaista elämä siellä oikeasti on. Me emme näe sitä kastilaitoksen tuomaa todellisuutta televisiossa tai elokuvissa tai Intian matkoilla. Meidän pitää tietää.
Jouluna 2009


10. Gavalda: Lohduttaja.

Sain mieheltä tänä jouluna, koska mies sai lahjakortin, jolla sai valita muutamasta kirjasta yhden, ja valitsin niistä tämän. En ole vielä aloittanut, mutta vaikuttaa kiinnostavalta. Olen pitänyt Anna Gavaldan aikaisemmista kirjoista kyllä.
Jouluna 2010

tiistai 7. syyskuuta 2010

3ABSCHIED

takaisin

Näin ja kuulin sunnuntaina 5.9 Kansallisteatterin suurella näyttämöllä Anne Teresa De Keersmaekerin ja Jérôme Belin tanssiesityksen 3Abschied. Teos oli tehty Mahlerin lauluun Der Abshied (Jäähyväiset) teoksessa Das Lied von der Erde (käännetään yleensä Maan laulu).

Teos oli hämmentävä, häiritsevä suorastaan. Niin häiritsevä, ettei se jätä rauhaan pitkän ajan päästäkään. Heti aluksi taidenautinnon pyhä kokemus rikottiin. Orkesteri istui paikallaan ja tanssija De Keersmaeker istui myös. Kuuntelimme nauhalta vanhaa levytystä Mahlerin laulusta. De Keersmaeker keskeytti sen yllättäin ja nousi pitämään luoentoa kuinka hän kuuli tämän teoksen, kuinka hän meni laulutunneille voidakseen laulaa sen, eikä se onnistunut.
- Aivan kuin heti otettuasi ensi askeleet yrittäisit kiivetä Himalajalle, oli lauluopettaja sanonut.

Ictus-ensemble esitti kappaleen, solistina mezzopsopraano Ursula Hesse von den Steinen. De Keersmaeker imitoi soittajia, kulki orkesterin joukossa. Aloitus oli hieno, kun hän asettui kapellimestarin rinnalle ja matki tämän liikkeitä. Mutta mieleen tuli klovni. Odotin tanssia, mutta sen kummempaa tanssia ei tullut.

Toisessa osassa koreografi Bel otti ohjat käsiinsä. Hänkin piti pitkän alustuksen omista tarkoituksistaan. Hän esitti oman näkemyksensä käyttäen orkesterin jäseniä tanssijoina. Hän kehotti heitä yksi kerrallaan poistumaan kesken kappaleen ja viimeisenä soittamaan jäi yksinäinen käyrätorven soittaja. Sitten otettiin uudestaan ja tällä kertaa Bel pyysi orkesterin jäseniä näyttelemään kuolemista kesken kappaleen. Kömpelöt tippumiset lattialle, kun soitin oli ensin asetettu turvaan, tuntuivat naurettavilta. Ja niin yleisö niihin reagoikin. ASina kun joku "kuoli", yleisö nauroi. Ja kaiken huipuksi tämän kuolemisosuuden päälle tuli myös aplodit. Outoa.

Viimeinen osa oli Belin koreografia, De Keersmaeker esiintyi. Hän lauloi pianistun säestyksellä hennolla kouluttamattomalla äänellään Mahlerin laulun ja vähän tanssi siinä samalla.

Odotin tanssia ja petyin tanssin puuttumiseen. Odotin nautintoa ja kosketusta, mutta olin häiriintynyt ja ihmeissäni. En tiedä vieläkään, mitä ajatella. Älkää siis kysykö, pidinkö esityksestä.

Taiteen pitää ravistella. Tämä esitys kyllä ravisteli. Mutta saiko se mitään aikaan ravistelullaan? Ehkä osaan vastata paljon myöhemmin. Kokemus kyllä syntyi ja jatkuu edelleen.

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Hustvedt: Amerikkalainen elegia

takaisin

Siri Hustvedtilla on mielenkiintoinen yritys tehdä romaani tapahtumista ja tarinoista ja niiden vaikutuksesta ihmisen elämään. Ei niinkään itse henkilöistä. Seurauksena on se, että henkilöt jäävät kovin etäisiksi. Mutta niin jäivät henkilöt myös Hustvedtin ensimmäiseksi suomennetussa kirjassa Kaikki mitä rakastin. Samat taiteilijaälyköt pyörivät tässäkin kirjassa; taidemaalarit, valokuvaajat ja kirjailijat. Taaskin joku on huippu ja jotkut heistä vasta tiellä huipulle. Ja löytyypä sekin, joka jää keskinkertaiseksi.

Tässä kirjassa kokoelmaa täydentää minä-kertoja-psykiatri. Henkilö onkin välttämätön osa. Hänen kauttaan tulevat tarinat. Meistä kukaan ei ole se, mitä itse kuvittelemme. Me normalisoimme elämämme hirveän outouden tarinoilla. Kuolleen isän kirjeistä löytyvät tapahtumat selittävät sitä, miksi isästä tuli sellainen kuin hän oli. Millainen ihminen hän uskoi olevansa. Potilaiden tarinat ovat taustana sille, että heistä tuli sellaisia kuin he nyt ovat, millaista elämää he päättävät niiden pohjalta elää.

Miten elää sen kanssa, että WTC:n tornit romahtivat? Että ihmiset putosivat? Miten elää sen kanssa, että oma lapsi putoaa ikkunasta? Miten lapsi itse elää sen tapahtuman kanssa? Ruumiilliset vammat parantuvat, tai sitten eivät. Niiden kanssa lapsi pärjää niin kuin pärjää. Mutta miten lapsi elää elämänsä mukanaan tarina siitä, että hän putosi ikkunasta? Miten se tarina muuttaa lapsen loppuelämän.
Ja miten paljon vaikuttavat kaikki ne salaisuudeksi jäävät tapahtumien taustat? Väärät käsitykset, luulot? Miten tarinat muuttavat meidät ja elämämme?

Kirjassa on paljon unia. Toisten unet ovat minusta tylsiä. (Sinusta ei olisi tullut psykiatria, sanoo vieressä istuva mieheni.) Mutta tarinoiden ja tapahtumien unohtuneita taustoja ne varmaan kuvaavatkin. Jos olisin ymmärtänyt sen alun alkaen, olisin lukenut unikuvauksetkin tarkemmin ja ajatuksella.

Hustvedt, Siri 2008. Amerikkalainen elegia. Suom. Kristiina Rikman. Otava.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Takaisin

Adichien edellinen suomennettu kirja Puolikas keltaista aurinkoa on hieno kuvaus Nigeriasta ja Biafran sodasta 60-luvulla. Hänen esikoisromaaninsa Purppuranpunainen hibiskus on käännetty nyt suomeksi. Kirja kertoo ahtaan uskovaisen kodin ilmapiiristä ja todellisuudesta nuoren tytön näkökulmasta. Jäykkä uskovaisuus ja elämän ahtaus sellaisessa kodissa tuntuu olevan samanlaista niin Nigeriassa kuin Suomessakin. Fyysisen ja henkisen pahoinpitelyn asteet voivat olla erilaisia eri perheissä kaikissa kulttuureissa, mutta elämän kapeutuminen on tunnistettavaa.

Kirja antaa elävän kuvan nigerialaisesta elämästä vuosia myöhemmin kuin edellisessä kirjassa. Loistava kirja. Oli mukava löytää kirja, jota ei halunnut laskea käsistään. Luin sitä hitaasti, ettei se vain loppuisi liian pian.

Adichie, Chimamanda Ngozi 2003: Purppuranpunainen hibiskus. [Käännös Kristiina Savikurki 2010]. Otava.

tiistai 6. heinäkuuta 2010

Shamsie: Poltetut varjot

Pakistanilais-brittiläisen nuoren naisen romaani Nagasakin atomipommista ja englantilaisten lähdöstä Intiasta 1945, Pakistanin valtion syntymisestä, Afganistanin sodasta ja Yhdysvalloista WTC:n iskujen jälkeen.

Tärkeä puheenvuoro sodan mielettömyydestä, turhasta, epäoikeudenmukaisesta kärsimyksestä; vihasta ja vihollisista, ystävyydestä ja uskollisuudesta. Miten vaikea onkaan ymmärtää toista uskontoa harjoittavaa, toisesta kulttuurista tulevaa.

Afgaanimies yrittää selittää nuorelle amerikkalaiselle naiselle:
"Sota on kuin tauti. Ennen kuin sen on sairastanut, sitä ei tunne. Tai ei, se on huono vertaus. Sairauksista sentään ajatellaan, että ne saattaa jonain päivänä saada itse.[...] Mutta sota - maat kuten omasi ovat aina sotimassa, mutta aina jossain muualla. Tämän takia te käytte enemmän sotia kuin mikään muu kansa; koska te ymmärrätte sodasta kaikkein vähiten. Teidän täytyy oppia enemmän."

Nainen ei voinut ymmärtää. Hän saattoi ymmärtää vain väärin.

Shamsie, Kamila 2009. Poltetut varjot. Käännös Kristiina Drews ja Tommi Uschanov 2010. Gummerus.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Nooan kompassi

Takaisin

Pidän Anne Tylerin kirjoista melkein aina. Niin nytkin. Hämmästyin taas sitä yksinkertaista tapaa kuvata uskottavia tunteita, tunnistettavia henkilöitä.

Yksin elävä Liam jää eläkkeelle tahtomattaan. Hän huomaa eläkkeensä olevan kovin pieni. Elämäntapaa täytyy muuttaa. Tyttäret ja entinen vaimo eivät ymmärrä ollenkaan Liamin siirtymistä halpaan vuokra-asuntoon halvalle asuinalueelle.

Isänä oleminen aikuistuville tyttärille, vanhenevan miehen rakastuminen itseään paljon nuorempaan naiseen, yksinäisyys. Tarkasti ja todesti kuvattuja elämäntilanteita. Liam on aina tuntenut vain surullisia naisia, äitinsä, tyttöystävänsä, molemmat vaimonsa. Surullisuus ja alakuloisuus vetää häntä puoleensa. Mutta sellaista elämää hän elää itsekin.


Tyler, Anne 2009: Nooan kompassi. Käännös: Jaana Kapari-Jatta 2010. Otava

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Kesävuori: Tarvitse minua

Loma on alkanut, kun on jaksanut ahmia ensimmäisen kirjan. Nyt riittää voimia muuhunkin.

Kirja oli Saara Kesävuoren Tarvitse minua. Pelottava kuva aikuisista, jotka tietävät, mikä lapselle on parasta. Epätoivoista yritystä kasvaa lapsesta aikuiseksi. Ja toisaalta lämmin kuva aikuisesta, joka antaa toisen olla ja kasvaa omaksi itseksi.

Kirjassa väläytetään kohtauksia erilaisista parisuhteista. Piipahdetaan narsistin riippuvuudesta vapautumisen tarinassa; kertomuksessa siitä, kun yhteiselämä tekee elämän aina vain kapeammaksi; yksinäisyyden kuvassa. Paljonko ihminen tarvitsee toista? Mihin ihminen tarvitsee toista? Miten helposti sitä livahtaa suhteeseen, josta tulee kamala taakka. Eikä irti pääsekään helposti.

Mutta ennen kaikkea kirjassa on värejä, ravistelevia maalauksia, huumaavia tuoksuja, kukkia, puita ja puutarha. Kirjan luettuani olen kylläinen kuin hyvässä taidenäyttelyssä käynnin jälkeen.
Tekisi mieli itsekin maalata. Ja nähdä tauluja, katsoa ja ihmetellä. Tuleekohan tästä taidenäyttelyjen kesä?


Kesävuori, Saara 2010: Tarvitse minua. Tammi.

maanantai 10. toukokuuta 2010

Into Eternity

olin katsomassa ydinvoimamielenosoituksen jälkeen dokumenttielokuvan ydinjätteen loppusijoituksesta ja kuuntelemassa paneelikeskustelun siitä. Elokuva oli tanskalaisen Michael Madsenin ohjaama Into Eternity. Se kertoo Suomeen, Eurajoelle rakenteilla olevasta Onkalosta, johon on tarkoitus loppusijoittaa Suomen ydinvoimaloista jäävä ydinjäte. Elokuva oli mielenkiintoinen ja herätti paljon ajatuksia.

Meillä lasketaan ydinvoimalan hintoja ja ne ovat huikeita. Mutta mukaan ei lasketa niitä valtavia summia, mitä jätteen loppusijoittamiseen joudutaan laittamaan. Suomen peruskallio on maailmassa riskittömin paikka loppusijoittamiseen. Ja kyllä meidän omat ydinjätteemme varmaankin täytyy omaan peruskallioomme sijoittaa. Siitä ei pääse enää mihinkään, kun se jäte on jo tuotettu.

Paneelikeskustelussa olivat mukana Juhani Vira Posivasta (Onkaloa rakentava firma), Risto Paltemaa Säteilyturvakeskukseta, tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäki, kansanedustaja Sanna Lauslahti Kokoomuksesta ja kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä Vasemmistoliitosta.

Ydinjäte täytyy loppusijoittaa 100.000 vuodeksi. Ajatus on niin mieletön, että lisäydinjätettä ei kyllä kannattaisi enää tuottaa! Ydinjätettä kuitenkin on jo ja se täytyy sijoittaa, ei voi mitään. Niinpä Onkalo täytyy rakentaa. Jätteet sijoitetaan 400 kilometrin syvyyteen, systeemi vaikutti uskottavalta ja luotettavalta.

Suurin riski on tulevaisuuden ihmiset sitten kun tieto kupariputkien sisällöstä on hävinnyt. Joku ehkä menee kaivamaan ne esiin ja avaamaan esimerkiksi 50.000 vuoden kuluttua, eikä radioaktiivinen säteily ole vielä hävinnyt. Kamalia tulevaisuuskuvia. Mutta ongelma on jo ja sille täytyy jotain tehdä. Eikä Onkaloa parempaa ratkaisua varmaankaan tule.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Piin elämä

Luin aluksi hitaasti ja lopuksi vauhdikkaasti Yann Martelin kirjan Piin elämä. Ihastuttava kirja kertoo erityisesti tarinan kertomisesta. Jälkimauksi jäi hyvä mieli siitä, että oli saanut lukea hyvän tarinan. Mutta mikä siinä oli totta, mikä valetta, mikä liioittelua? Oikeastaan sillä ei ole väliä, vaikka se lopussa jäikin vaivaamaan.

Päähenkilö Pii Patel kääntyy kirjan alkuvaiheissa kolmeen uskoon, hindu-uskoon, kristinuskoon ja islamiin. Ajatuksia herättävä alkuasetelma. Miksei? Pii toteuttaa määrätietoisesti kaikkien uskontojensa ulkoisia hartaus- ja käyttätymissääntöjä. Mutta hänen kertomassaan tarinassa päästään pienissä vihjeissä uskontojen syvempiin sisältöihin. Harmitti, etten tunne islamia ja hindulaisuutta tarkemmin. Monet pikkujutut jäivät varmasti huomaamatta.

Tarina, jonka hän kertoo haaksirikkoutumisestaan, sisältää elementtejä kaikista näistä uskonnoista. Mutta vain etäisesti, siten, että lukija saa ilahtuneena oivaltaa. Tämähän on Nooan arkki, tämähän on paratiisista karkoittaminen, tämä liittyy hindulaisuuden syömiskäytäntöihin.

Kirja täynnä tarinan kertomisen taitoa ja tarinan kuulemisen nautintoa.

Martel, Yann 2003: Piin elämä. Käännös: Helena Butzow. [Alkup. Life of Pii 2001].Tammi.

perjantai 2. huhtikuuta 2010

Kahdeksan surmanluotia

Kiirastorstai-iltana olimme Lahdessa Teatteri Vanha Jukossa katsomassa Kahdeksan surmanluotia.

Erittäin kunnianhimoinen yritys vapaalta teatteriryhmältä. Ja monin paikoin hyvin onnistunutkin. Ohjaaja yritti valottaa suomalaisten koulusurmien taustaa ja selittää sitä vuoden 1918 sodasta asti voimassa olevasta väkivallan kulttuurilla. Suomalaisella väkivallan kulttuurilla. Ja iso tekijä suomalaisissa väkivallan teoissa on alkoholi. Tie 1918 sodasta Pihtiputaan kahdeksan surmanluodin kautta koulusurmaajien luoteihin.

Alkoholi vetäisi teatteriesityksessä pääroolin. Ja juuri alkoholinkäytön kuvaus oli epäonnistunein, epäuskottavin osuus. Musiikkiesityksiä oli paljon. Näyttelijät olivat loistavia laulajia ja soittajia. Mutta musiikkinumerot myös venyttivät esitystä.

Heikoin puoli esityksessä oli pituus. Kolme tuntia ja 20 minuuttia, 15 minuutin väliaika. Se on liikaa. Karsia olisi pitänyt uskaltaa.

Mutta mieleen tämä esitys jäi elämään. Siitä on keskusteltu miehen kanssa jo oneen otteeseen. Miten tämän menon saa loppumaan?