Hanasaari A

Järvenpääläiset Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen ovat tehneet upean dokumentin Hanasaaren hiilivoimalan purkamisesta. Elokuva onkin ansiosta päässyt Tampereen lyhytelokuvajuhlien sekä kansainväliseen että kotimaiseen kilpailusarjaan. Toivon Hanasaarelle menestystä. Kuvat olivat hienoja. Muurahaismaiset työkoneet popsimassa suuhunsa tiiliseiniä. Valojen, varjojen ja värien leikkiä. Ja mielenkiintoista oli kuulla elokuvan teosta, esimerkiksi kiipeilyistä korkeaan sähkölaitoksen piippuun (150 metriä!), jossa kamera räpsytteli kuvia 15 sekunnin välein. Ja kameraa piti käydä välillä asentamassa uudestaankin.

Joten, jos menet Tampereelle, käypä katsomassa Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hanasaari A (perjantaina 6.3 klo 10.00, Plevna ja lauantaina 7.3 klo 20.00, Plevna). Jos Tampereelle asti pääset, käy katsomassa samalla reissulla myös oman poikani Joonas Rutasen ja hänen ystävänsä Mika Kurvisen yhdessä tekemä fiktiivinen lyhytelokuva The Man in the Middle (torstaina 5.3 klo 10.00 Plevna).

Isättömät isän tytöt

Kävimme katsomassa Olli Kortekankaan oopperan Isän tyttö. Jäi vähän ristiriitainen tunnelma. Musiikki oli monin paikoin ihan mielenkiintoista. Loppukohtauksen virsiteema vain latisti musiikillisesti koko jutun. Näitä nyt on kuultu jo niin paljon. Ehkä siihen oli haluttu koota koko sadan vuoden kaaren melodia-ideat. Ikävästi jäi hankaamaan tuo kohta kuitenkin.

Tarina oli suomalaisen naisen historia vuodesta 1917 vuoteen 2007. Se kerrottiin kolmen naisen elämän kautta. Olihan siinä tuttua. Ja uusi oivalluskin syntyi. Vuonna 1917 syntynyt pikku-Siiri eli ilman isää, koska isä oli sisällissodan haavoittama, ei pystynyt olemaan isänä lapselle. Vuonna 1945 syntynyt Anna eli isättömänä, koska isä kuoli sodassa näkemättä lastaan koskaan. Vuonna 1968 syntynyt Vera ei isättömänä, koska vanhemmat erosivat ja isä alkoholisoitui. Isättömien suomalaisten lasten ketju, kolmanteen polveen saakka. Jokohan se voisi päättyä?

Nykyaika

Kävimme perjantaina katsomassa mieheni kanssa Chaplinin Nykyajan Finlandia-talossa. Radion Sinfoniaorkesteri säesti. Se oli hieno kokemus. Koskettava musiikki, koskettava elokuva. Yllätyin kun tajusin, että Chaplin oli itse säveltänyt koko musiikin. Tällaisia elokuvia täytyy olla, tällaista musiikkia täytyy saada kuulla. Taiteen syntymistä pitää tukea.

Hyvä äiti ja paha äiti

Äiti-teema jatkuu. Luin Heidi Köngäksen romaanin Jokin hänessä. Kirja kertoo tytöstä, jonka äiti on jättänyt jo pienenä siskon kasvatettavaksi. Monta vuotta väliaikaisesti, lopulta kokonaan. Toinen äiti oli niin hyvä ja huolehtivainen, ruokaa laittava ja vaatteista piittaava. Oikea äiti halusi vain juhlia ja pukeutua kauniisti ja matkustella ja seurustella ja olla rakastettu. Monta kertaa olen tuntenut itseni enemmän siksi pahaksi vieraaksi äidiksi. Oli helppo ymmärtää, kun elämän monien puolien yhdistäminen oli niin vaikeaa. Miten olla äiti ja samalla elämän moninaisuuteen sukeltava seikkailija?

Köngäs, Heidi 2008: Jokin hänessä. Otava.

Pettymys äidiksi

Menimme Kansallisteatterin Omapohjaan katsomaan libanonilaisen kirjailijan Wajdi Mouawadin näytelmää Poltto.

Tiesin sen verran tarinasta, että odotin välien selvittelyä äidin kanssa ja olin valmis heittäytymään siihen mukaan sydämeni pohjasta. Omista välien selvittelyistä on jo kauan, mutta silti se aina koskettaa ja kiinostaa. Nyt taidan selvitellä siinä samalla omaa äitinä selviämistäni. Tyttäreni Maria oli mukana.

Näytelmä oli pettymys. Se oli salapoliisitarina siitä, mitä äidille oli tapahtunut. Lapset selvittivät äitinsä menneisyyttä tämän kuoleman jälkeen. Ja äidillehän oli tapahtunut kauheita, siksi hän hiljeni ja käänsi selkänsä lapsilleen.

Minä haluaisin aina uudestaan ymmärtää, miksi äiti kääntyy pois päin silloinkin, kun ei tapahdu kauheita? Vai onko aina tapahtunut jotain kauheaa, jotain, mitä ei itse muista tai ymmärrä niin pahaksi? Ja ymmärtääkö äiti itse? Ovatko äidit aina pettymyksiä lapsilleen?

Wajdi Mouawad: Poltto. Kansallisteatterin Omapohja

Metsänpimeää

Käytin sunnuntaipäivän lukien Siri Kolun kirjaa Metsänpimeä. Aloitin ennakkoluuloisena ja epäileväisenä. Mietin, mihin genreen kirja oikeastaan kuuluukaan. Se kertoo kirjallisuutta opiskelevasta nuoresta naisesta ja takaumat vievät hänet lukiovuosiin Keravalla. Aluksi tuntui, että takaumien aikaväli oli liian lyhyt, vain pari vuotta. Ja oliko kyseessä nuorten romaani.

Ennakkoluulot olivat turhia, kirja imaisi mukaansa. Ja se kertoo monta tarinaa, kuten päähenkilö lopussa itsekin totesi. Yksi niistä on lukiolaisen tytön kasvaminen opiskelevaksi nuoreksi naiseksi. Painajaismaisen lukioajan hiertävistä muistoista. Ennen kaikkea se kertoo kirjoista ja kirjojen voimasta. Se toi mieleeni oman nuoruuteni lukukokemukset. Uuden ymmärryksen ja silmien avautumisen monille asioille.

Yksi kirjan henkilöistä oli pianonsoitonopettaja, joka pienten oppilaiden konsertissa nosti tuolia aina sopivalle korkeudelle ja sieppasi esiintymistilanteen omakseen. Pienet oppilaat jäivät taustaksi ja opettajan varjoon. Pieni pysähdys tuli siinä kohdassa, olihan kirjailija ollut kerran paikalla oppilaitteni essintymistilanteessa. Taisin olla esikuvana opettajahahmolle.

Kannatti lukea. Kirjat ja metsä jäivät elämään sisälläni. Nuoruuden rajut tunteet, rakkauden ja kuoleman ensikosketukset nousivat niin vahvoina muistiin.

Hyvä irrotus vaaleista ja työstä.

Kolu, Siri: Metsänpimeä 2008. Otava.

Ondaatje: Divisadero

Sain äsken toiseen kertaan loppuun Ondaatjen kirjan Divisadero. Koskaan ennen elämässäni ei ole käynyt niin, että saatuani loppulauseen luettua, avaan siitä paikasta kirjan alusta ja aloitan uudestaan. Nyt kävi. Toisen kerran luin hitaasti ja huolella, ja kauan.

Ensimmäisellä kerralla päästessäni loppuun olin hämmentynyt ja pettynyt, vihainen kirjailijalle, joka jätti minut siihen. Tunsin samaa tuskaa kuin kirjan henkilöitten täytyi tuntea joutuessaan luopumaan ihmisistä, saamatta tietää, miten heille on käynyt.

Toinen lukeminen avasi aivan uuden ymmärryksen. Kirjan rakenne on ihmeellinen spiraali. Samat aiheet, tapahtumat, samantyyppiset henkilöhahmot kertautuvat aina uudessa aikakaudessa, uudessa ympäristössä ja tilanteessa. Samantapaiset tapahtumat ja tunteet vahvistavat toisiaan. Päähenkilö Anna elää ne kaikki läpi ensin omassa elämässään, sitten miesystävänsä muistoissa ja vanhan kirjailijan päiväkirjoissa. Äidit, isät, lapset; pakomatkat, kaipaamiset, löytämiset ja menettämiset. Aina ja kaikkialla joku elää niissä hetkissä.

Kirjan henkilö Anna kuvaa koko kirjan ydinajatuksen: "Taipumus palata menneisiin tapahtumiin on kuin villanella-laulu, joka ei suostu etenemään lineaarisesti, vaan kiertelee ja kaartelee tuttujen hetkien ja tunteiden ympärillä. Vain uudelleen lukemisella on merkitystä, sanoi Nabokov.[...] Me elämme keskellä lapsuudesta kumpuavia muistoja, jotka ryhmittyvät ja kaikuvat halki koko elämämme, aivan kuten lasinsirpaleet kaleidoskoopissa ilmaantuvat aina uusina muotoina, muistuttavat laulua kertosäkeineen ja loppusointuineen ja jäsentyvät yhdeksi ainoaksi yksinpuheluksi. Elämme alituisesti omien tarinoidemme toisintojen keskellä, kerrommepa mitä tarinaa tahansa." (Ondaatje 2008, 160)

Enää en ole hämmentynyt, enkä pettynyt. Olen hiljaa ja haltioissani.

Ondaatje, Michael 2008: Divisadero. Suom. Juhani Lindholm. Otava.