Into Eternity

olin katsomassa ydinvoimamielenosoituksen jälkeen dokumenttielokuvan ydinjätteen loppusijoituksesta ja kuuntelemassa paneelikeskustelun siitä. Elokuva oli tanskalaisen Michael Madsenin ohjaama Into Eternity. Se kertoo Suomeen, Eurajoelle rakenteilla olevasta Onkalosta, johon on tarkoitus loppusijoittaa Suomen ydinvoimaloista jäävä ydinjäte. Elokuva oli mielenkiintoinen ja herätti paljon ajatuksia.

Meillä lasketaan ydinvoimalan hintoja ja ne ovat huikeita. Mutta mukaan ei lasketa niitä valtavia summia, mitä jätteen loppusijoittamiseen joudutaan laittamaan. Suomen peruskallio on maailmassa riskittömin paikka loppusijoittamiseen. Ja kyllä meidän omat ydinjätteemme varmaankin täytyy omaan peruskallioomme sijoittaa. Siitä ei pääse enää mihinkään, kun se jäte on jo tuotettu.

Paneelikeskustelussa olivat mukana Juhani Vira Posivasta (Onkaloa rakentava firma), Risto Paltemaa Säteilyturvakeskukseta, tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäki, kansanedustaja Sanna Lauslahti Kokoomuksesta ja kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä Vasemmistoliitosta.

Ydinjäte täytyy loppusijoittaa 100.000 vuodeksi. Ajatus on niin mieletön, että lisäydinjätettä ei kyllä kannattaisi enää tuottaa! Ydinjätettä kuitenkin on jo ja se täytyy sijoittaa, ei voi mitään. Niinpä Onkalo täytyy rakentaa. Jätteet sijoitetaan 400 kilometrin syvyyteen, systeemi vaikutti uskottavalta ja luotettavalta.

Suurin riski on tulevaisuuden ihmiset sitten kun tieto kupariputkien sisällöstä on hävinnyt. Joku ehkä menee kaivamaan ne esiin ja avaamaan esimerkiksi 50.000 vuoden kuluttua, eikä radioaktiivinen säteily ole vielä hävinnyt. Kamalia tulevaisuuskuvia. Mutta ongelma on jo ja sille täytyy jotain tehdä. Eikä Onkaloa parempaa ratkaisua varmaankaan tule.

Piin elämä

Luin aluksi hitaasti ja lopuksi vauhdikkaasti Yann Martelin kirjan Piin elämä. Ihastuttava kirja kertoo erityisesti tarinan kertomisesta. Jälkimauksi jäi hyvä mieli siitä, että oli saanut lukea hyvän tarinan. Mutta mikä siinä oli totta, mikä valetta, mikä liioittelua? Oikeastaan sillä ei ole väliä, vaikka se lopussa jäikin vaivaamaan.

Päähenkilö Pii Patel kääntyy kirjan alkuvaiheissa kolmeen uskoon, hindu-uskoon, kristinuskoon ja islamiin. Ajatuksia herättävä alkuasetelma. Miksei? Pii toteuttaa määrätietoisesti kaikkien uskontojensa ulkoisia hartaus- ja käyttätymissääntöjä. Mutta hänen kertomassaan tarinassa päästään pienissä vihjeissä uskontojen syvempiin sisältöihin. Harmitti, etten tunne islamia ja hindulaisuutta tarkemmin. Monet pikkujutut jäivät varmasti huomaamatta.

Tarina, jonka hän kertoo haaksirikkoutumisestaan, sisältää elementtejä kaikista näistä uskonnoista. Mutta vain etäisesti, siten, että lukija saa ilahtuneena oivaltaa. Tämähän on Nooan arkki, tämähän on paratiisista karkoittaminen, tämä liittyy hindulaisuuden syömiskäytäntöihin.

Kirja täynnä tarinan kertomisen taitoa ja tarinan kuulemisen nautintoa.

Martel, Yann 2003: Piin elämä. Käännös: Helena Butzow. [Alkup. Life of Pii 2001].Tammi.

Kahdeksan surmanluotia

Kiirastorstai-iltana olimme Lahdessa Teatteri Vanha Jukossa katsomassa Kahdeksan surmanluotia.

Erittäin kunnianhimoinen yritys vapaalta teatteriryhmältä. Ja monin paikoin hyvin onnistunutkin. Ohjaaja yritti valottaa suomalaisten koulusurmien taustaa ja selittää sitä vuoden 1918 sodasta asti voimassa olevasta väkivallan kulttuurilla. Suomalaisella väkivallan kulttuurilla. Ja iso tekijä suomalaisissa väkivallan teoissa on alkoholi. Tie 1918 sodasta Pihtiputaan kahdeksan surmanluodin kautta koulusurmaajien luoteihin.

Alkoholi vetäisi teatteriesityksessä pääroolin. Ja juuri alkoholinkäytön kuvaus oli epäonnistunein, epäuskottavin osuus. Musiikkiesityksiä oli paljon. Näyttelijät olivat loistavia laulajia ja soittajia. Mutta musiikkinumerot myös venyttivät esitystä.

Heikoin puoli esityksessä oli pituus. Kolme tuntia ja 20 minuuttia, 15 minuutin väliaika. Se on liikaa. Karsia olisi pitänyt uskaltaa.

Mutta mieleen tämä esitys jäi elämään. Siitä on keskusteltu miehen kanssa jo oneen otteeseen. Miten tämän menon saa loppumaan?

Muiden elämä

Näin elokuvakerhossa lauantaina Muiden elämä. Se oli pysähdyttävä elokuva. Samanlainen epätodellinen huomio kuin Sofi Oksasen Puhdistuksen luettuani: niin vähän aikaa sitten ihmisillä oli noin kamalaa elämässään. Ja niin lähellä. Ja he uskoivat siihen, ainakin jotkut heistä.

Elokuva kertoo muutamista kuukausista Itä-Berliinissä vuonna 1984, viisi vuotta ennen muurin murtumista. Niin turhaa ihmisten tuhoamista. Miten voisi estää sen, ettei historia enää toistaisi itseään?

Onko minä olemassa?

Eilisessä novellipiirissä Vuoren Marja luki Orhan Pamukin kirjasta Musta kirja tarinan Silmä. Se herätti paljon ajatuksia ja keskustelua.

Mikä on minä? Olen rakentanut itseni tietyn näköiseksi ihmiseksi, tiettyjä asioita harrastavaksi, tiettyä työtä tekeväksi. Haluan olla jonkunlainen ihminen ja minua tarkkailee koko ajan silmä. Tuo silmä tekee havaintoja siitä, muistutanko sitä ihmistä, jollainen haluaisin olla.

Koskaan en pääse eroon tästä rakentamastani ihmisestä. Istun kotonani sellaisessa ympäristössä, jollaisessa uskon haluamani henkilön asuvan. Päälläni ovat sellaiset vaatteet, jollaisiin uskon haluamani henkilön pukeutuvan. Mutta mikä sitten on minä? Jos olen rakentanut tästä ihmisestä haluamani kaltaisen, onko minussa jotain, mikä ei ole tehtyä ja rakennettua ja suunniteltua? Onko olemassa joku minä?

Ihmiset väkijoukossa

Olimme taas vappuaaton tradition mukaan Bio Rexissä katsomassa mykkäelokuvaesitystä. Elokuvaesityksen järjestää aina Sodankylän elokuvajuhlat. Tämänvuotinen elokuva oli King Vidorin Ihmiset väkijoukossa ja sen säesti Otto Donnerin orkesteri.

Elokuva oli mykkäelokuvaksi aika moderni. Siinä kosketeltiin rakastumista, riitaantumista, etääntymistä. Kipeitä ja tuttuja tuntemuksia. Ohjaaja halusi varmaankin näyttää, että kuhisevan joukon sisällä elävät yksilöt tuskineen ja iloineen.

Monenlaisia kysymyksiä nousi jälkikeskustelussa esille. Pitääkö mykkäelokuvan musiikin sulautua huomaamattomaksi? Saako se olla osoittelevaa? Saako se olla vitsikästä?
Edellisessä näkemässäni mykkäelokuvassa, Chaplinin Nykyajassa, Radion sinfoniaorkesteri soitti Chaplinin itse säveltämän taustamusiikin. Ohjaajan omat vitsit ja osoittelevuudet täytyy hyväksyä.
Mutta toisaalta on virkistävää kuulla uusia versioita. Kaikki sen ajan säestysmusiikki ei ehkä ole palauttamisen arvoistakaan ja silloin uusi versio on tarpeen.

Oli miten oli, elävän musiikin säestämät mykkäelokuvaesitykset ovat upeita kokemuksia.

Inishmaanin rampa

Käytiin Terhon kanssa Järvenpään teatterissa katsomassa Inishmaanin rampa. Tarina rammasta pojasta, joka on kylänsä ja tilansa vanki. Siitä surusta, että kun lopulta uskaltaa, elämä pettää.

- Totuus on helpompi kestää kuin pelko siitä, miten paha totuus on, sanoi Rampa-Billy. Katsoja tiesi enemmän ja toivoi, että hän ei koskaan kuulisi oikeaa totuutta, koska se oli pahempi kuin hän osasi kuvitellakaan. Lause jäi vaivaamaan mieltä. Se kuulostaa niin oikealta. Minäkin haluaisin mieluummin totuuden. Mutta kestäisinkö oikein pahan totuuden? Olisiko parempi elää väärän tiedon kanssa? Kyllä minulla täytyy olla oikeus tietää, miten paha totuus on. Mutta onko minulla oikeus kertoa pahatkin totuudet muille ihmisille?

Entä jo se koskee ilmastonmuutosta, kysyy Terho. Eikö olisi onnelisempaa kuolla tietämättä siitä mitään, jos pahin tapahtuu kuitenkin vasta myöhemmin?

Onpa hyvä, että Järvenpäässä on tämmöinen teatteri.