Toukokuussa musiikkiaiheisia kirjoja kirjahyllystäni:
1. Margriet de Moor [2001]: Kreutzersonaatti. Käännös: Titia Schuurman. Like 2004.
Tämä on näistä hienoin, siispä se on myös ykkönen. Kertomus avioliitosta, ikäerosta, sokeudesta ja musiikin merkityksestä ihmiselle. Raju kertomus vihan ja rakkauden vuorottelusta, mustasukkaisuuden kurjuudesta. Taustalla soi Beethovenin Kreutzersonaatti ja Tolstoin samanniminen novelli. Tämä kirja jää mieleen. Pitääkin lukea uudelleen.
2. Vikram Seth [1999]: Rakkauden musiikki. Käännös: Pirkko Biström. WSOY 1999.
Seuraavat kirjat eivät sitten olekaan missään järjestyksessä, vaan vain siinä kuin tulivat mieleeni. Tässä kirjassa kvartetti, joka haluaa esittää poikkeuksellisen sovituksen Bachin Kunst der Fugesta. Ja vahva rakkaustarina. Miehen ja naisen välinen rakkaus, soittajan rakkaus soittimeen ja musiikkiin. Pidin tästä niin, että ostin kaikille lapsillenikin.
3. Andreï Makine [2001]: Elämän musiikki. Käännös: Annikki Suni. WSOY 2002.
Kertomus pianistista. Hän joutuu kesken hienosti alussa olevan uransa pakenemaan Stalinin puhdistuksia. Surkeuden, sodan, vuosikausien piilottelun jälkeen hän kohtaa taas pianon. Kirja, jonka jälkeen jää hiljainen mieli. Vaikuttava lukukokemus.
4. Nick Hornby [1998]: Poika. Käännös: Jukka Jääskeläinen. WSOY 1999.
Ihana kirja yksinhuoltajaäidistä, joka muistuttaa niin kamalasti minua lasteni äitinä. Hippielämään juuttunut ja kapeasti Janis Joplinin kuuntelijaksi jäänyt nainen. Hän tietää tarkasti, mikä on hyvää musiikkia, mikä hyvää luettavaa, miten pitää pukeutua, syödä, ylipäätänsä elää. Sitten äidin ja pojan elämään tulee nuoren miehen roolia elämään jäänyt mies. Hurmaavalla tavalla hän herättää yksinhuoltajaperheen pojan elämänmenoon mukaan. Tästä minun lapsenikin pitivät.
5. Mikael Niemi [2000]: Populaarimusiikkia Vittulajänkältä. Käännös Outi Menna. Like 2001.
Tämä on kyllä mainio kirja. Hauskin kohtaus on luvussa kahdeksan, poikien ensimmäinen ja viimeinen esiintyminen popmuusikkoina luokassa. Kirja on paljon hauskempi ja onnistuneempi kuin elokuva. Kävimme mieheni Terhon kanssa katsomassa myös Virus-teatterin esityksen kirjasta, mutta emme ymmärtäneet ruotsinkielestä yhtään mitään. Yleisö nauroi katketakseen, mutta me emme.
6. Ian McEwan [1998]: Amsterdam. Käännös Juhani Lindholm. Otava 2000.
Toinen päähenkilöistä on kuuluisa säveltäjä Clive Linley, toinen päätoimittaja Vernon Haliday. He ovat kumpikin olleet Molly Lanen rakastajia ja kohtaavat Mollyn hautajaisissa. Kumpikin joutuu elämän jatkuessa suurten moraalisten kysymysten ratkaisijaksi. Kuinka väärin saa tehdä?
Tähän kirjaan liittyy hauska historia. Kun luin sitä, ensimmäiset 10 sivua irtosivat sitä mukaa kuin luin. Lähetin Otavalle kirjeen siitä ja pyysin uutta kirjaa. Kirja oli kuitenkin loppuunmyyty ja he lähettivät minulle McEwanin juuri ilmestyneen kirjan Sovitus. Siispä ei tarvinnut ostaa sitä. Ja se on yksi parhaimmista lukemistani kirjoista.
7. Daniel Mason [2002]: Pianonvirittäjä. Käännös Kaijamari Sivill. Tammi 2003.
Terho väittää, että minun pitää lukea kaikki kirjat, joiden otsikossa on sana piano, ja useimmat vielä ostaa. Kieltämättä piano on sana, joka kiehtoo.
Tässä kirjassa kiehtoo paljon muukin. Pianonvirittäjä Edgar Drake lähtee 1800-luvun lopulla pitkälle matkalle Englannista Burmaan. Hänen tehtävänään on kunnostaa harvinainen Erard-flyygeli. Paljon mielenkiintoista ja jännittävää elämää sen ajan Burmassa. Paljon muutakin kuin flyygeli.
8. Timothy Findley [1995]: Pianomiehen tytär. Käännös Antero Tiusanen. Gummerus 1999.
Kirjan päähenkilö lähtee etsimään oman äitinsä elämän painajaista. Miksi äidin mieli murtui? Millaista elämää hän oli viettänyt?
9. Jean Echenoz [2003]: Pianossa. Käännös Erkki Jukarainen. Tammi 2005.
Kirja alkoi lupaavasti. Päähenkilö on kuuluisa pianisti, joka jännittää esiintymistä niin, että on pilata uransa sen takia. Voi miten tuttua useille muusikoille. Hän kuitenkin kuolee aivan alussa ja jatkaa sitten kuolemanjälkeistä elämää. Ja se ei sitten enää niin ollutkaan kiinnostavaa. Olisi pitänyt
10. Robert Åsbacka [2008]: Urkujenrakentaja. Käännös: Katriina Huttunen, Schildts 2008.
Tämän laitoin toiseksi viimeiseksi, kun en pitänyt siitä oikeastaan ollenkaan.
Ostin kirjan kerran Terholle joululahjaksi, kun sitä niin kovasti jossain lehdessä kehuttiin.
Kirja kertoo miehestä, jonka vaimo katoaa Estonian uppoamisen aikaan. Mies rakentaa vaimolleen barokkiurkuja kotiinsa odottaessaan häntä. Mutta vaimo ei palaa. Ainakin sillä kertaa kirja oli minulle aivan liian hidastempoinen. Hidastempoisuudessa ei ole mitään vikaa, jos siinä on jotain mikä tarttuu. Tämä tempo ei tarttunut minuun. Terho ei ole näköjään lukenut sitä ollenkaan. Kirjan takasivulla on vain minun nimikirjaimeni ja päivämäärä, jolloin sain kirjan loppuun.
11. Elfriede Jelinek [1983]: Pianonsoittaja. Käännös Jukka-Pekka Pajunen. Otava 2005.
Tämä kirja oli elokuvan Pianonopettaja pohjana. Elokuva oli kamala kuvaus pianonopettajasta, jolla oli vääristynyt väkivaltainen seksuaalielämä. Ja viha oppilaitaan kohtaan. En pitänyt elokuvasta, mutta ostin kirjan silti viisi vuotta sitten.
En ole lukenut sitä. Elokuvan muisto on liian vahva. En, vaikka kirjan takakannessa kerrotaan:
"Itävaltalaisen nobelistin raaka ja loistokas kuvaus naisen yksinäisyydestä ja katastrofiin päätyvästä rakkauden etsinnästä."
Luen vielä.
Löytyykö vinkkejä musiikkiaiheisista kirjoista?
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Huhtikuun dekkarit
Eduskuntavaalien jälkeen en ole jaksanut lukea kuin yhden dekkarin (no niistähän on vasta viikko). Siksi luettelen tähän viisi mukavaa dekkaria:
1. Stieg Larsson: Millenium-sarja = Miehet, jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna, joka romahti.
Kirja-sarja, joka julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen. Larsson taisteli rasisimia vastaan. Kirjoissakin näkyy vallanhalun ja väkivallan vastainen asenne. Luin kaikki kolme (yhteensä 2000 sivua) kesällä 2009 yhteen pötköön. Ne on kirjoitettu sujuvasti, houkuttavasti. Ja ihmeellisintä on, että kaikki kolme ovat täysin erilaisia kirjoja. Ensimmäinen on eniten dekkari, toinen on toiminnallinen ja kolmas... taas ihan erilainen. Jos ei aio elämässään lukea kuin muutaman dekkarin, kannattaa lukea nämä. Elokuvat eivät anna kirjoista oikeaa kuvaa, joten ne jättäisin katsomatta kokonaan, jos voisin vielä valita (tuli nimittäin katsottua jo).
Nämä saavat mennä kaikki kohtaan 1, koska muutenhan tähän ei paljon muita mahdukaan.
2. Håkan Nesser: Kära Agnes.
Ovelasti kirjoitettu dekkari, jossa tarina etenee kirjeenvaihdon avulla. Nopeasti luettu kirja. Erilainen kuin muut Nesserin kirjat, jotka nekin ovat kivoja luettavia.
3. Henning Mankell: Den vita lejoninnan.
Luin Wallanderit paljon ennen kuin elokuvat ilmestyivät. Elokuvat ovat olleet pettymys Wallander-kirjojen ihalijalle. Tästä taitaakin tulla kirjasarjojen, ei niinkään yksittäisten kirjojen esittely. Den vita lejoninnan viehätti eniten silloin 90-luvulla, kun näitä luin.
4. Ruth Rendell: Simisola.
Komisario Wexford ratkaisee rikosta, johon liittyy rasismia. Kirjassa Rod Rage olivat liikkeellä taas ympäristöaktiviastit.
Mankellia ja Nesseriä luen ruotsiksi, Rendelliä englanniksi. Mukava lisä dekkarijännitykseen, kun saa taistella kielenkin kanssa. Olen lukenut jonkun Rendellin suomeksi ja se oli tylsä. Kielellä on siis merkitystä!
5. Daphne du Maurier: Rebecca
Tämä kirja teki vaikutuksen nuoruudessani. Niin mutkikas juoni, jota en kyllä enää juurikaan muista. Vieläköhän sen voisi lukea uudestaan?
Ja vielä pitää paljastaa se viimeksi lukemani dekkari:
6. Liza Marklund ja James Patterson: Postikorttimurhat.
Vetävästi kirjoitettu. Sopi hyvin vaalien jälkeiseen uupumukseen. Aika mielikuvituksellinen tarina kylläkin. Parhaat tarinat on kuitenkin niitä, jotka voi uskoa todeksi, vaikka tietääkin saduksi.
1. Stieg Larsson: Millenium-sarja = Miehet, jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna, joka romahti.
Kirja-sarja, joka julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen. Larsson taisteli rasisimia vastaan. Kirjoissakin näkyy vallanhalun ja väkivallan vastainen asenne. Luin kaikki kolme (yhteensä 2000 sivua) kesällä 2009 yhteen pötköön. Ne on kirjoitettu sujuvasti, houkuttavasti. Ja ihmeellisintä on, että kaikki kolme ovat täysin erilaisia kirjoja. Ensimmäinen on eniten dekkari, toinen on toiminnallinen ja kolmas... taas ihan erilainen. Jos ei aio elämässään lukea kuin muutaman dekkarin, kannattaa lukea nämä. Elokuvat eivät anna kirjoista oikeaa kuvaa, joten ne jättäisin katsomatta kokonaan, jos voisin vielä valita (tuli nimittäin katsottua jo).
Nämä saavat mennä kaikki kohtaan 1, koska muutenhan tähän ei paljon muita mahdukaan.
2. Håkan Nesser: Kära Agnes.
Ovelasti kirjoitettu dekkari, jossa tarina etenee kirjeenvaihdon avulla. Nopeasti luettu kirja. Erilainen kuin muut Nesserin kirjat, jotka nekin ovat kivoja luettavia.
3. Henning Mankell: Den vita lejoninnan.
Luin Wallanderit paljon ennen kuin elokuvat ilmestyivät. Elokuvat ovat olleet pettymys Wallander-kirjojen ihalijalle. Tästä taitaakin tulla kirjasarjojen, ei niinkään yksittäisten kirjojen esittely. Den vita lejoninnan viehätti eniten silloin 90-luvulla, kun näitä luin.
4. Ruth Rendell: Simisola.
Komisario Wexford ratkaisee rikosta, johon liittyy rasismia. Kirjassa Rod Rage olivat liikkeellä taas ympäristöaktiviastit.
Mankellia ja Nesseriä luen ruotsiksi, Rendelliä englanniksi. Mukava lisä dekkarijännitykseen, kun saa taistella kielenkin kanssa. Olen lukenut jonkun Rendellin suomeksi ja se oli tylsä. Kielellä on siis merkitystä!
5. Daphne du Maurier: Rebecca
Tämä kirja teki vaikutuksen nuoruudessani. Niin mutkikas juoni, jota en kyllä enää juurikaan muista. Vieläköhän sen voisi lukea uudestaan?
Ja vielä pitää paljastaa se viimeksi lukemani dekkari:
6. Liza Marklund ja James Patterson: Postikorttimurhat.
Vetävästi kirjoitettu. Sopi hyvin vaalien jälkeiseen uupumukseen. Aika mielikuvituksellinen tarina kylläkin. Parhaat tarinat on kuitenkin niitä, jotka voi uskoa todeksi, vaikka tietääkin saduksi.
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Maaliskuussa luetellaan viimeksi luettuja
Viisi viimeisimmäksi lukemaani kirjaa. Kun aikaa on eduskuntavaalien takia niin kamalan vähän, näitä on luettu hitaasti, eikä hartaasti.
1. Shields: Kaiken takana Mary Swann. Otava.
Paljastava kertomus siitä, miten mitättömän ja köyhän ja kurjan elämän eläneen kirjailijan ympärille kasvaa tutkijoiden ja elämänkertakirjoittajien joukko, jotka elävät leveästi ja mukavasti kirjoittaen ja luennoiden Mary Swannista (siitä köyhästä kirjailijasta). Kirja on paksu, eikä sitä kannata lukea niin kuin minä: parin sivun pätkissä väsyneenä juuri ennen nukahtamista.
2. Mokka, Neuvonen (toim.) 2009: Olimme kuluttajia. Neljä tarinaa vuodesta 2023. Huutomerkki-sarja. Tammi.
Mielenkiintoinen pieni kirja siitä, mitä ylettömästä kuluttamisesta voi seurata. Kirja siis kuluttamisen tulevaisuudesta. Neljä skenaariota siitä, mihin se voi johtaa ja miten voisimme toimia. Tämä kannattaa lukea.
3. Auster: Mr. Vertigo
Koska tämän esittelin jo helmikuussa, sen tilalle täytyy nostaa edellinen luettu, joka on
3B. McEwan: Vieraan turva. 1981. Otava 2010.
Kamala tarina. Henkilöt jäivät etäisiksi ja heidän kohtalonsa epätodelliseksi. Meinasin antaa pojalleni syntymäpäivälahjaksi, mutta en antanutkaan. Annoin sen sijaan liput Helsingin kaupunginteatterin esitykseen Kolme iloista rosvoa. Kävimme katsomassa sen yhdessä. Nostalginen juttu.
4. Salmela 2010: 27 Eli kuolema tekee taiteilijan. Teos.
Nuoruuden tuskaista olemista. Mietin, uskallanko ostaa 27-vuotiaalle kummitytölleni joululahjaksi. Ostin. Suomalaista elämää katsellaan mm. leikkipossun, Opel Astra-merkkisen auton, kissan ja 27-vuotiaan kirjailijaksi yrittävän nuoren naisen näkökulmasta. Virkistäviä näkökulmia.
5. Lähde 2009: Politiikka-suomi sanakirja. Kustannusosakeyhtiö Paasilinna.
Ostin tämän vihreiden kesäpäiviltä Orivedeltä, jossa Jussi Lähde piti innostavan esityksen poliitikkojen tavasta puhua ja miten voisi päästä ymmärrettävään puheeseen. Tätä aihetta kirjassa käsittelee vain ensimmäinen luku parinkymmenen sivun verran. Sitten alkaa erikoinen sanakirjaosuus, jossa esitellään politiikassa käytössä olevia sanoja ja sanontoja. Kannatti lukea ensimmäisen luvun takia, mutta tuo jatko...hmh.
Koko alkuvuosi on ollut vähän painajaismaista lukemisen kannalta. Ei ole voinut kunnolla heittäytyä yhteenjkään kirjaan. Politiikkokehitys näkyy siinä, että mielenkiintoisinta luettavaa oli Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen pamfletti kuluttamisesta.
1. Shields: Kaiken takana Mary Swann. Otava.
Paljastava kertomus siitä, miten mitättömän ja köyhän ja kurjan elämän eläneen kirjailijan ympärille kasvaa tutkijoiden ja elämänkertakirjoittajien joukko, jotka elävät leveästi ja mukavasti kirjoittaen ja luennoiden Mary Swannista (siitä köyhästä kirjailijasta). Kirja on paksu, eikä sitä kannata lukea niin kuin minä: parin sivun pätkissä väsyneenä juuri ennen nukahtamista.
2. Mokka, Neuvonen (toim.) 2009: Olimme kuluttajia. Neljä tarinaa vuodesta 2023. Huutomerkki-sarja. Tammi.
Mielenkiintoinen pieni kirja siitä, mitä ylettömästä kuluttamisesta voi seurata. Kirja siis kuluttamisen tulevaisuudesta. Neljä skenaariota siitä, mihin se voi johtaa ja miten voisimme toimia. Tämä kannattaa lukea.
3. Auster: Mr. Vertigo
Koska tämän esittelin jo helmikuussa, sen tilalle täytyy nostaa edellinen luettu, joka on
3B. McEwan: Vieraan turva. 1981. Otava 2010.
Kamala tarina. Henkilöt jäivät etäisiksi ja heidän kohtalonsa epätodelliseksi. Meinasin antaa pojalleni syntymäpäivälahjaksi, mutta en antanutkaan. Annoin sen sijaan liput Helsingin kaupunginteatterin esitykseen Kolme iloista rosvoa. Kävimme katsomassa sen yhdessä. Nostalginen juttu.
4. Salmela 2010: 27 Eli kuolema tekee taiteilijan. Teos.
Nuoruuden tuskaista olemista. Mietin, uskallanko ostaa 27-vuotiaalle kummitytölleni joululahjaksi. Ostin. Suomalaista elämää katsellaan mm. leikkipossun, Opel Astra-merkkisen auton, kissan ja 27-vuotiaan kirjailijaksi yrittävän nuoren naisen näkökulmasta. Virkistäviä näkökulmia.
5. Lähde 2009: Politiikka-suomi sanakirja. Kustannusosakeyhtiö Paasilinna.
Ostin tämän vihreiden kesäpäiviltä Orivedeltä, jossa Jussi Lähde piti innostavan esityksen poliitikkojen tavasta puhua ja miten voisi päästä ymmärrettävään puheeseen. Tätä aihetta kirjassa käsittelee vain ensimmäinen luku parinkymmenen sivun verran. Sitten alkaa erikoinen sanakirjaosuus, jossa esitellään politiikassa käytössä olevia sanoja ja sanontoja. Kannatti lukea ensimmäisen luvun takia, mutta tuo jatko...hmh.
Koko alkuvuosi on ollut vähän painajaismaista lukemisen kannalta. Ei ole voinut kunnolla heittäytyä yhteenjkään kirjaan. Politiikkokehitys näkyy siinä, että mielenkiintoisinta luettavaa oli Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen pamfletti kuluttamisesta.
maanantai 21. helmikuuta 2011
Helmikuun nostot
Nämä kirjat kannattaa ottaa lukemistoon:
1. Munro, Alice: Liian paljon onnea.
Ihmisiä, jotka joutuvat vaikeisiin tilanteisiin. Ihmisiä, jollaisia on olemassa. Sellaisia kuin minä tai sinä.
2. Tyler. Anne: Nooan kompassi.
Vanhenevan miehen elämän kuvaus. Taitava, uskottava.
3. McEwan, Ian: Sementtipuutarha.
Koskettava kertomus lapsista, jotka selviävät.
4. Krall, Hanna: Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita.
Tositarinoita juutalaisista. Tämän tahdoin tietää.
5. Auster, Paul: Mr. Vertigo.
Nokkelasti kerrottu kuvaus ihmisistä ja unelmista, niiden toteutumisesta ja siitä, kun ne eivät toteudu. Hieno Kristian Smedsin ohjaama teatteriversio menee Kansallisteatterin Suurella Näyttämöllä. Kannattaa mennä katsomaan.
- Minusta tuli tällainen sinun takiasi, sanoo mestari Yehudi.
- Ja toisinpäin.
1. Munro, Alice: Liian paljon onnea.
Ihmisiä, jotka joutuvat vaikeisiin tilanteisiin. Ihmisiä, jollaisia on olemassa. Sellaisia kuin minä tai sinä.
2. Tyler. Anne: Nooan kompassi.
Vanhenevan miehen elämän kuvaus. Taitava, uskottava.
3. McEwan, Ian: Sementtipuutarha.
Koskettava kertomus lapsista, jotka selviävät.
4. Krall, Hanna: Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita.
Tositarinoita juutalaisista. Tämän tahdoin tietää.
5. Auster, Paul: Mr. Vertigo.
Nokkelasti kerrottu kuvaus ihmisistä ja unelmista, niiden toteutumisesta ja siitä, kun ne eivät toteudu. Hieno Kristian Smedsin ohjaama teatteriversio menee Kansallisteatterin Suurella Näyttämöllä. Kannattaa mennä katsomaan.
- Minusta tuli tällainen sinun takiasi, sanoo mestari Yehudi.
- Ja toisinpäin.
tiistai 11. tammikuuta 2011
Tammikuun talviset
Näitä talvisia kirjoja löytyy kirjahyllystäni:
1. Cristopher Burns: Jään viettelys
Mieleen jäänyt lukukokemus. Hurja tarina kumppanuudesta ja liian suurista tavoitteista.
2. Peter Hoeg: Lumen taju
Aikoinaan suuresti viehättänyt tanskalainen kertomus grönlantilaisesta matemaatikosta Smillasta. Hänen äitinsä oli metsästäjä, joka pyydysti harppuunalla hylkeitä. Tämä tieto Smillasta kertookin jo paljon. Hylkeenmetsästäjänaisen tytär on kova tyyppi ja ratkaisee rikoksen, johon muut eivät saa otetta.
3. Siri Kolu: Metsänpimeä
Traaginen loppukohtaus tapahtuu Keravan metsissä kylmässä ja pakkasessa ja lumihangessa.
4. Leif Salmén Talvinen yksinpuhelu
Yksinpuhelu, jota en ole kokonaan lukenut. Odotan, että kirjasta tulee historiallisesti merkittävä ja saan uuden väläyksen menneistä ajoista sen avulla.
5. Esko Sarkkinen: Lumi
Kuvataiteilijaystäväni seikkailut Huippuvuorilla. Lunta, kylmyyttä ja jääkarhuja.
1. Cristopher Burns: Jään viettelys
Mieleen jäänyt lukukokemus. Hurja tarina kumppanuudesta ja liian suurista tavoitteista.
2. Peter Hoeg: Lumen taju
Aikoinaan suuresti viehättänyt tanskalainen kertomus grönlantilaisesta matemaatikosta Smillasta. Hänen äitinsä oli metsästäjä, joka pyydysti harppuunalla hylkeitä. Tämä tieto Smillasta kertookin jo paljon. Hylkeenmetsästäjänaisen tytär on kova tyyppi ja ratkaisee rikoksen, johon muut eivät saa otetta.
3. Siri Kolu: Metsänpimeä
Traaginen loppukohtaus tapahtuu Keravan metsissä kylmässä ja pakkasessa ja lumihangessa.
4. Leif Salmén Talvinen yksinpuhelu
Yksinpuhelu, jota en ole kokonaan lukenut. Odotan, että kirjasta tulee historiallisesti merkittävä ja saan uuden väläyksen menneistä ajoista sen avulla.
5. Esko Sarkkinen: Lumi
Kuvataiteilijaystäväni seikkailut Huippuvuorilla. Lunta, kylmyyttä ja jääkarhuja.
tiistai 28. joulukuuta 2010
JOULULAHJAKIRJOJEN TOP TEN
Joululahjoja pohtiessani päätin tehdä joululahjakirjojen top-listan. Vaikeinta oli valita, teenkö listan muille ostamistani joululahjakirjoista vai itse saamistani. Ensimmäinen olisi helpompaa, kun ne ovat jo valmiiksi suosikkikirjojani. Päätin valita jälkimmäisen. Jos vain muistan, mitä kirjoja olen joululahjaksi saanut. Tämä ei ole mikään paremmuusjärjestys, vaan aikajärjestys. 10 kirjaa, jotka muistan saaneeni joululahjaksi ja joista olen myös pitänyt. Ne kirjat, joista en ole pitänyt, ovat myös unohtuneet (paitsi yksi, enkä kerro, mikä).
1. Lindgren: Se pikkuinen Lotta.
Kummitäti Kaija antoi joululahjaksi. Olin ehkä kuusivuotias. Rakkain kirjani kautta aikojen. Viisivuotias Lotta vihaa kaikkia ja kaikkea ja leikkaa villapaitansa kappaleiksi. Se koskettaa. Olen lukenut tätä aikoinaan omille lapsilleni ja nyt viisivuotiaalle Iidalle, joka meni kovin vakavaksi tuossa villapaitakohtauksessa. Kyllä viisivuotias tietää, miltä tuntuu, jos on tehnyt jotain niin kamalaa, eikä voi enää perua sitä.
Jouluna 1961.
2. Levi, Primo: Jaksollinen järjestelmä.
Pidin tästä kirjasta kovasti, yksittäistä novellia on vaikea nostaa esiin, mutta kokonaisuus on hieno. Tarinoita omasta elämästä ja alkuaineiden yhteydestä. Novellipiiriä varten oli vaikea valita sopivaa tarinaa, koska ne eivät toimi irrallaan. Täytyypä lukea uudelleen.
Jouluna 1988.
3. Kauneimmat matemaattiset kaavat.
Tästä näkee, että joululahjojen antajat uskovat minun viehättyvän matematiikasta ja luonnontieteistä. Eivät ole ihan väärässä. Mutta kun viehätyn voi niin paljosta muustakin.
Jouluna 1989
4. Krohn, Leena: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia.
Tämän kirjan sain rakkaalta ihmiseltä pakkasessa. Kannet kiehtovat lukemaan. Pidin Leena Krohnista kovasti aikoinaan. Sitten tarinat alkoivat omassa mielessä toistaa itseään, tai ne eivät uudistuneet, niin että olisin jaksanut innostua. Ehkä pitäisi kokeilla, millaista tekstiä häneltä nykyään ilmestyy.
Jouluna 1992.
5. Saisio: Punainen erokirja.
Saision tapa kirjoittaa viehättää. Se on kuin puhetta. Oman elämän avaaminen niin kokonaan on ravisuttavaa ja pelottavaakin. Miten kirjoittaja itse selviää siitä? Monet 70-luvun elämään liittyvät seikat avautuvat ja kirja auttaa ymmärtämään aikaa vähän ennen kuin oma nuoruus alkoi.
Jouluna 2004
6. Coetzee J.M.: Elisabeth Costello.
Coetzeen kirjat ovat aina olleet suosikkejani. Eteläafrikkalainen kirjailija, joka kertoo sikäläisestä elämästä taitavasti ja älykkäästi. Opin kyllä muistamaan, että nimi lausutaan ´kutzee´, kun istuin samassa ravintolapöydässä kirjojen kääntäjän, Seppo Loposen kanssa. Huudahdin ihastuneena,
- Ai sinä olet kääntänyt koetzeen kirjat, hän on yksi lempikirjailijoistani!
Loponen ei ihastunut, vaan lausui nyrpeänä:
-Se sanotaan kutzee,
ja käänsi selkänsä.
Jouluna 2005.
Sain kai jonkun kirjan myös jouluna 2006, vaan kun en muista.
7. Tyler Anne: Amerikan lapset.
Ostin tämän itselleni lahjaksi ja avasin jouluaattona. Kirja katosi, ennen kuin ehdin lukea sitä. Nyt odotan, että joku päivä se löytyy jostain tavaralaatikosta, johon on piilotettu pikasiivouksessa pöydällä ja lattialla vuorina olleet tavarat. Vielä se löytyy ja on varmasti muiden Anne TYlerin kirjojen tapaan elämys.
Jouluna 2007
8. Lahiri: Tuore maa.
Jhumpa Lahiri on kirjailija, josta ei voi sanoa mitään. Ei voi kertoa, mitä hänen novellinsa merkitsevät, koska sitä ei pysty sanoilla kuvaamaan. Olisikohan tärkein kirjailija minulle?
Jouluna 2008
9. Adiga: Valkoinen tiikeri.
Hieno, herättelevä tarina nyky-Intiasta. Me emme tiedä, millaista elämä siellä oikeasti on. Me emme näe sitä kastilaitoksen tuomaa todellisuutta televisiossa tai elokuvissa tai Intian matkoilla. Meidän pitää tietää.
Jouluna 2009
10. Gavalda: Lohduttaja.
Sain mieheltä tänä jouluna, koska mies sai lahjakortin, jolla sai valita muutamasta kirjasta yhden, ja valitsin niistä tämän. En ole vielä aloittanut, mutta vaikuttaa kiinnostavalta. Olen pitänyt Anna Gavaldan aikaisemmista kirjoista kyllä.
Jouluna 2010
1. Lindgren: Se pikkuinen Lotta.
Kummitäti Kaija antoi joululahjaksi. Olin ehkä kuusivuotias. Rakkain kirjani kautta aikojen. Viisivuotias Lotta vihaa kaikkia ja kaikkea ja leikkaa villapaitansa kappaleiksi. Se koskettaa. Olen lukenut tätä aikoinaan omille lapsilleni ja nyt viisivuotiaalle Iidalle, joka meni kovin vakavaksi tuossa villapaitakohtauksessa. Kyllä viisivuotias tietää, miltä tuntuu, jos on tehnyt jotain niin kamalaa, eikä voi enää perua sitä.
Jouluna 1961.
2. Levi, Primo: Jaksollinen järjestelmä.
Pidin tästä kirjasta kovasti, yksittäistä novellia on vaikea nostaa esiin, mutta kokonaisuus on hieno. Tarinoita omasta elämästä ja alkuaineiden yhteydestä. Novellipiiriä varten oli vaikea valita sopivaa tarinaa, koska ne eivät toimi irrallaan. Täytyypä lukea uudelleen.
Jouluna 1988.
3. Kauneimmat matemaattiset kaavat.
Tästä näkee, että joululahjojen antajat uskovat minun viehättyvän matematiikasta ja luonnontieteistä. Eivät ole ihan väärässä. Mutta kun viehätyn voi niin paljosta muustakin.
Jouluna 1989
4. Krohn, Leena: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia.
Tämän kirjan sain rakkaalta ihmiseltä pakkasessa. Kannet kiehtovat lukemaan. Pidin Leena Krohnista kovasti aikoinaan. Sitten tarinat alkoivat omassa mielessä toistaa itseään, tai ne eivät uudistuneet, niin että olisin jaksanut innostua. Ehkä pitäisi kokeilla, millaista tekstiä häneltä nykyään ilmestyy.
Jouluna 1992.
5. Saisio: Punainen erokirja.
Saision tapa kirjoittaa viehättää. Se on kuin puhetta. Oman elämän avaaminen niin kokonaan on ravisuttavaa ja pelottavaakin. Miten kirjoittaja itse selviää siitä? Monet 70-luvun elämään liittyvät seikat avautuvat ja kirja auttaa ymmärtämään aikaa vähän ennen kuin oma nuoruus alkoi.
Jouluna 2004
6. Coetzee J.M.: Elisabeth Costello.
Coetzeen kirjat ovat aina olleet suosikkejani. Eteläafrikkalainen kirjailija, joka kertoo sikäläisestä elämästä taitavasti ja älykkäästi. Opin kyllä muistamaan, että nimi lausutaan ´kutzee´, kun istuin samassa ravintolapöydässä kirjojen kääntäjän, Seppo Loposen kanssa. Huudahdin ihastuneena,
- Ai sinä olet kääntänyt koetzeen kirjat, hän on yksi lempikirjailijoistani!
Loponen ei ihastunut, vaan lausui nyrpeänä:
-Se sanotaan kutzee,
ja käänsi selkänsä.
Jouluna 2005.
Sain kai jonkun kirjan myös jouluna 2006, vaan kun en muista.
7. Tyler Anne: Amerikan lapset.
Ostin tämän itselleni lahjaksi ja avasin jouluaattona. Kirja katosi, ennen kuin ehdin lukea sitä. Nyt odotan, että joku päivä se löytyy jostain tavaralaatikosta, johon on piilotettu pikasiivouksessa pöydällä ja lattialla vuorina olleet tavarat. Vielä se löytyy ja on varmasti muiden Anne TYlerin kirjojen tapaan elämys.
Jouluna 2007
8. Lahiri: Tuore maa.
Jhumpa Lahiri on kirjailija, josta ei voi sanoa mitään. Ei voi kertoa, mitä hänen novellinsa merkitsevät, koska sitä ei pysty sanoilla kuvaamaan. Olisikohan tärkein kirjailija minulle?
Jouluna 2008
9. Adiga: Valkoinen tiikeri.
Hieno, herättelevä tarina nyky-Intiasta. Me emme tiedä, millaista elämä siellä oikeasti on. Me emme näe sitä kastilaitoksen tuomaa todellisuutta televisiossa tai elokuvissa tai Intian matkoilla. Meidän pitää tietää.
Jouluna 2009
10. Gavalda: Lohduttaja.
Sain mieheltä tänä jouluna, koska mies sai lahjakortin, jolla sai valita muutamasta kirjasta yhden, ja valitsin niistä tämän. En ole vielä aloittanut, mutta vaikuttaa kiinnostavalta. Olen pitänyt Anna Gavaldan aikaisemmista kirjoista kyllä.
Jouluna 2010
tiistai 7. syyskuuta 2010
3ABSCHIED
takaisin
Näin ja kuulin sunnuntaina 5.9 Kansallisteatterin suurella näyttämöllä Anne Teresa De Keersmaekerin ja Jérôme Belin tanssiesityksen 3Abschied. Teos oli tehty Mahlerin lauluun Der Abshied (Jäähyväiset) teoksessa Das Lied von der Erde (käännetään yleensä Maan laulu).
Teos oli hämmentävä, häiritsevä suorastaan. Niin häiritsevä, ettei se jätä rauhaan pitkän ajan päästäkään. Heti aluksi taidenautinnon pyhä kokemus rikottiin. Orkesteri istui paikallaan ja tanssija De Keersmaeker istui myös. Kuuntelimme nauhalta vanhaa levytystä Mahlerin laulusta. De Keersmaeker keskeytti sen yllättäin ja nousi pitämään luoentoa kuinka hän kuuli tämän teoksen, kuinka hän meni laulutunneille voidakseen laulaa sen, eikä se onnistunut.
- Aivan kuin heti otettuasi ensi askeleet yrittäisit kiivetä Himalajalle, oli lauluopettaja sanonut.
Ictus-ensemble esitti kappaleen, solistina mezzopsopraano Ursula Hesse von den Steinen. De Keersmaeker imitoi soittajia, kulki orkesterin joukossa. Aloitus oli hieno, kun hän asettui kapellimestarin rinnalle ja matki tämän liikkeitä. Mutta mieleen tuli klovni. Odotin tanssia, mutta sen kummempaa tanssia ei tullut.
Toisessa osassa koreografi Bel otti ohjat käsiinsä. Hänkin piti pitkän alustuksen omista tarkoituksistaan. Hän esitti oman näkemyksensä käyttäen orkesterin jäseniä tanssijoina. Hän kehotti heitä yksi kerrallaan poistumaan kesken kappaleen ja viimeisenä soittamaan jäi yksinäinen käyrätorven soittaja. Sitten otettiin uudestaan ja tällä kertaa Bel pyysi orkesterin jäseniä näyttelemään kuolemista kesken kappaleen. Kömpelöt tippumiset lattialle, kun soitin oli ensin asetettu turvaan, tuntuivat naurettavilta. Ja niin yleisö niihin reagoikin. ASina kun joku "kuoli", yleisö nauroi. Ja kaiken huipuksi tämän kuolemisosuuden päälle tuli myös aplodit. Outoa.
Viimeinen osa oli Belin koreografia, De Keersmaeker esiintyi. Hän lauloi pianistun säestyksellä hennolla kouluttamattomalla äänellään Mahlerin laulun ja vähän tanssi siinä samalla.
Odotin tanssia ja petyin tanssin puuttumiseen. Odotin nautintoa ja kosketusta, mutta olin häiriintynyt ja ihmeissäni. En tiedä vieläkään, mitä ajatella. Älkää siis kysykö, pidinkö esityksestä.
Taiteen pitää ravistella. Tämä esitys kyllä ravisteli. Mutta saiko se mitään aikaan ravistelullaan? Ehkä osaan vastata paljon myöhemmin. Kokemus kyllä syntyi ja jatkuu edelleen.
Näin ja kuulin sunnuntaina 5.9 Kansallisteatterin suurella näyttämöllä Anne Teresa De Keersmaekerin ja Jérôme Belin tanssiesityksen 3Abschied. Teos oli tehty Mahlerin lauluun Der Abshied (Jäähyväiset) teoksessa Das Lied von der Erde (käännetään yleensä Maan laulu).
Teos oli hämmentävä, häiritsevä suorastaan. Niin häiritsevä, ettei se jätä rauhaan pitkän ajan päästäkään. Heti aluksi taidenautinnon pyhä kokemus rikottiin. Orkesteri istui paikallaan ja tanssija De Keersmaeker istui myös. Kuuntelimme nauhalta vanhaa levytystä Mahlerin laulusta. De Keersmaeker keskeytti sen yllättäin ja nousi pitämään luoentoa kuinka hän kuuli tämän teoksen, kuinka hän meni laulutunneille voidakseen laulaa sen, eikä se onnistunut.
- Aivan kuin heti otettuasi ensi askeleet yrittäisit kiivetä Himalajalle, oli lauluopettaja sanonut.
Ictus-ensemble esitti kappaleen, solistina mezzopsopraano Ursula Hesse von den Steinen. De Keersmaeker imitoi soittajia, kulki orkesterin joukossa. Aloitus oli hieno, kun hän asettui kapellimestarin rinnalle ja matki tämän liikkeitä. Mutta mieleen tuli klovni. Odotin tanssia, mutta sen kummempaa tanssia ei tullut.
Toisessa osassa koreografi Bel otti ohjat käsiinsä. Hänkin piti pitkän alustuksen omista tarkoituksistaan. Hän esitti oman näkemyksensä käyttäen orkesterin jäseniä tanssijoina. Hän kehotti heitä yksi kerrallaan poistumaan kesken kappaleen ja viimeisenä soittamaan jäi yksinäinen käyrätorven soittaja. Sitten otettiin uudestaan ja tällä kertaa Bel pyysi orkesterin jäseniä näyttelemään kuolemista kesken kappaleen. Kömpelöt tippumiset lattialle, kun soitin oli ensin asetettu turvaan, tuntuivat naurettavilta. Ja niin yleisö niihin reagoikin. ASina kun joku "kuoli", yleisö nauroi. Ja kaiken huipuksi tämän kuolemisosuuden päälle tuli myös aplodit. Outoa.
Viimeinen osa oli Belin koreografia, De Keersmaeker esiintyi. Hän lauloi pianistun säestyksellä hennolla kouluttamattomalla äänellään Mahlerin laulun ja vähän tanssi siinä samalla.
Odotin tanssia ja petyin tanssin puuttumiseen. Odotin nautintoa ja kosketusta, mutta olin häiriintynyt ja ihmeissäni. En tiedä vieläkään, mitä ajatella. Älkää siis kysykö, pidinkö esityksestä.
Taiteen pitää ravistella. Tämä esitys kyllä ravisteli. Mutta saiko se mitään aikaan ravistelullaan? Ehkä osaan vastata paljon myöhemmin. Kokemus kyllä syntyi ja jatkuu edelleen.
Tilaa:
Kommentit (Atom)