Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Takaisin

Adichien edellinen suomennettu kirja Puolikas keltaista aurinkoa on hieno kuvaus Nigeriasta ja Biafran sodasta 60-luvulla. Hänen esikoisromaaninsa Purppuranpunainen hibiskus on käännetty nyt suomeksi. Kirja kertoo ahtaan uskovaisen kodin ilmapiiristä ja todellisuudesta nuoren tytön näkökulmasta. Jäykkä uskovaisuus ja elämän ahtaus sellaisessa kodissa tuntuu olevan samanlaista niin Nigeriassa kuin Suomessakin. Fyysisen ja henkisen pahoinpitelyn asteet voivat olla erilaisia eri perheissä kaikissa kulttuureissa, mutta elämän kapeutuminen on tunnistettavaa.

Kirja antaa elävän kuvan nigerialaisesta elämästä vuosia myöhemmin kuin edellisessä kirjassa. Loistava kirja. Oli mukava löytää kirja, jota ei halunnut laskea käsistään. Luin sitä hitaasti, ettei se vain loppuisi liian pian.

Adichie, Chimamanda Ngozi 2003: Purppuranpunainen hibiskus. [Käännös Kristiina Savikurki 2010]. Otava.

Shamsie: Poltetut varjot

Pakistanilais-brittiläisen nuoren naisen romaani Nagasakin atomipommista ja englantilaisten lähdöstä Intiasta 1945, Pakistanin valtion syntymisestä, Afganistanin sodasta ja Yhdysvalloista WTC:n iskujen jälkeen.

Tärkeä puheenvuoro sodan mielettömyydestä, turhasta, epäoikeudenmukaisesta kärsimyksestä; vihasta ja vihollisista, ystävyydestä ja uskollisuudesta. Miten vaikea onkaan ymmärtää toista uskontoa harjoittavaa, toisesta kulttuurista tulevaa.

Afgaanimies yrittää selittää nuorelle amerikkalaiselle naiselle:
"Sota on kuin tauti. Ennen kuin sen on sairastanut, sitä ei tunne. Tai ei, se on huono vertaus. Sairauksista sentään ajatellaan, että ne saattaa jonain päivänä saada itse.[...] Mutta sota - maat kuten omasi ovat aina sotimassa, mutta aina jossain muualla. Tämän takia te käytte enemmän sotia kuin mikään muu kansa; koska te ymmärrätte sodasta kaikkein vähiten. Teidän täytyy oppia enemmän."

Nainen ei voinut ymmärtää. Hän saattoi ymmärtää vain väärin.

Shamsie, Kamila 2009. Poltetut varjot. Käännös Kristiina Drews ja Tommi Uschanov 2010. Gummerus.

Nooan kompassi

Takaisin

Pidän Anne Tylerin kirjoista melkein aina. Niin nytkin. Hämmästyin taas sitä yksinkertaista tapaa kuvata uskottavia tunteita, tunnistettavia henkilöitä.

Yksin elävä Liam jää eläkkeelle tahtomattaan. Hän huomaa eläkkeensä olevan kovin pieni. Elämäntapaa täytyy muuttaa. Tyttäret ja entinen vaimo eivät ymmärrä ollenkaan Liamin siirtymistä halpaan vuokra-asuntoon halvalle asuinalueelle.

Isänä oleminen aikuistuville tyttärille, vanhenevan miehen rakastuminen itseään paljon nuorempaan naiseen, yksinäisyys. Tarkasti ja todesti kuvattuja elämäntilanteita. Liam on aina tuntenut vain surullisia naisia, äitinsä, tyttöystävänsä, molemmat vaimonsa. Surullisuus ja alakuloisuus vetää häntä puoleensa. Mutta sellaista elämää hän elää itsekin.


Tyler, Anne 2009: Nooan kompassi. Käännös: Jaana Kapari-Jatta 2010. Otava

Kesävuori: Tarvitse minua

Loma on alkanut, kun on jaksanut ahmia ensimmäisen kirjan. Nyt riittää voimia muuhunkin.

Kirja oli Saara Kesävuoren Tarvitse minua. Pelottava kuva aikuisista, jotka tietävät, mikä lapselle on parasta. Epätoivoista yritystä kasvaa lapsesta aikuiseksi. Ja toisaalta lämmin kuva aikuisesta, joka antaa toisen olla ja kasvaa omaksi itseksi.

Kirjassa väläytetään kohtauksia erilaisista parisuhteista. Piipahdetaan narsistin riippuvuudesta vapautumisen tarinassa; kertomuksessa siitä, kun yhteiselämä tekee elämän aina vain kapeammaksi; yksinäisyyden kuvassa. Paljonko ihminen tarvitsee toista? Mihin ihminen tarvitsee toista? Miten helposti sitä livahtaa suhteeseen, josta tulee kamala taakka. Eikä irti pääsekään helposti.

Mutta ennen kaikkea kirjassa on värejä, ravistelevia maalauksia, huumaavia tuoksuja, kukkia, puita ja puutarha. Kirjan luettuani olen kylläinen kuin hyvässä taidenäyttelyssä käynnin jälkeen.
Tekisi mieli itsekin maalata. Ja nähdä tauluja, katsoa ja ihmetellä. Tuleekohan tästä taidenäyttelyjen kesä?


Kesävuori, Saara 2010: Tarvitse minua. Tammi.

Into Eternity

olin katsomassa ydinvoimamielenosoituksen jälkeen dokumenttielokuvan ydinjätteen loppusijoituksesta ja kuuntelemassa paneelikeskustelun siitä. Elokuva oli tanskalaisen Michael Madsenin ohjaama Into Eternity. Se kertoo Suomeen, Eurajoelle rakenteilla olevasta Onkalosta, johon on tarkoitus loppusijoittaa Suomen ydinvoimaloista jäävä ydinjäte. Elokuva oli mielenkiintoinen ja herätti paljon ajatuksia.

Meillä lasketaan ydinvoimalan hintoja ja ne ovat huikeita. Mutta mukaan ei lasketa niitä valtavia summia, mitä jätteen loppusijoittamiseen joudutaan laittamaan. Suomen peruskallio on maailmassa riskittömin paikka loppusijoittamiseen. Ja kyllä meidän omat ydinjätteemme varmaankin täytyy omaan peruskallioomme sijoittaa. Siitä ei pääse enää mihinkään, kun se jäte on jo tuotettu.

Paneelikeskustelussa olivat mukana Juhani Vira Posivasta (Onkaloa rakentava firma), Risto Paltemaa Säteilyturvakeskukseta, tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäki, kansanedustaja Sanna Lauslahti Kokoomuksesta ja kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä Vasemmistoliitosta.

Ydinjäte täytyy loppusijoittaa 100.000 vuodeksi. Ajatus on niin mieletön, että lisäydinjätettä ei kyllä kannattaisi enää tuottaa! Ydinjätettä kuitenkin on jo ja se täytyy sijoittaa, ei voi mitään. Niinpä Onkalo täytyy rakentaa. Jätteet sijoitetaan 400 kilometrin syvyyteen, systeemi vaikutti uskottavalta ja luotettavalta.

Suurin riski on tulevaisuuden ihmiset sitten kun tieto kupariputkien sisällöstä on hävinnyt. Joku ehkä menee kaivamaan ne esiin ja avaamaan esimerkiksi 50.000 vuoden kuluttua, eikä radioaktiivinen säteily ole vielä hävinnyt. Kamalia tulevaisuuskuvia. Mutta ongelma on jo ja sille täytyy jotain tehdä. Eikä Onkaloa parempaa ratkaisua varmaankaan tule.

Piin elämä

Luin aluksi hitaasti ja lopuksi vauhdikkaasti Yann Martelin kirjan Piin elämä. Ihastuttava kirja kertoo erityisesti tarinan kertomisesta. Jälkimauksi jäi hyvä mieli siitä, että oli saanut lukea hyvän tarinan. Mutta mikä siinä oli totta, mikä valetta, mikä liioittelua? Oikeastaan sillä ei ole väliä, vaikka se lopussa jäikin vaivaamaan.

Päähenkilö Pii Patel kääntyy kirjan alkuvaiheissa kolmeen uskoon, hindu-uskoon, kristinuskoon ja islamiin. Ajatuksia herättävä alkuasetelma. Miksei? Pii toteuttaa määrätietoisesti kaikkien uskontojensa ulkoisia hartaus- ja käyttätymissääntöjä. Mutta hänen kertomassaan tarinassa päästään pienissä vihjeissä uskontojen syvempiin sisältöihin. Harmitti, etten tunne islamia ja hindulaisuutta tarkemmin. Monet pikkujutut jäivät varmasti huomaamatta.

Tarina, jonka hän kertoo haaksirikkoutumisestaan, sisältää elementtejä kaikista näistä uskonnoista. Mutta vain etäisesti, siten, että lukija saa ilahtuneena oivaltaa. Tämähän on Nooan arkki, tämähän on paratiisista karkoittaminen, tämä liittyy hindulaisuuden syömiskäytäntöihin.

Kirja täynnä tarinan kertomisen taitoa ja tarinan kuulemisen nautintoa.

Martel, Yann 2003: Piin elämä. Käännös: Helena Butzow. [Alkup. Life of Pii 2001].Tammi.

Kahdeksan surmanluotia

Kiirastorstai-iltana olimme Lahdessa Teatteri Vanha Jukossa katsomassa Kahdeksan surmanluotia.

Erittäin kunnianhimoinen yritys vapaalta teatteriryhmältä. Ja monin paikoin hyvin onnistunutkin. Ohjaaja yritti valottaa suomalaisten koulusurmien taustaa ja selittää sitä vuoden 1918 sodasta asti voimassa olevasta väkivallan kulttuurilla. Suomalaisella väkivallan kulttuurilla. Ja iso tekijä suomalaisissa väkivallan teoissa on alkoholi. Tie 1918 sodasta Pihtiputaan kahdeksan surmanluodin kautta koulusurmaajien luoteihin.

Alkoholi vetäisi teatteriesityksessä pääroolin. Ja juuri alkoholinkäytön kuvaus oli epäonnistunein, epäuskottavin osuus. Musiikkiesityksiä oli paljon. Näyttelijät olivat loistavia laulajia ja soittajia. Mutta musiikkinumerot myös venyttivät esitystä.

Heikoin puoli esityksessä oli pituus. Kolme tuntia ja 20 minuuttia, 15 minuutin väliaika. Se on liikaa. Karsia olisi pitänyt uskaltaa.

Mutta mieleen tämä esitys jäi elämään. Siitä on keskusteltu miehen kanssa jo oneen otteeseen. Miten tämän menon saa loppumaan?