takaisin
Näin ja kuulin sunnuntaina 5.9 Kansallisteatterin suurella näyttämöllä Anne Teresa De Keersmaekerin ja Jérôme Belin tanssiesityksen 3Abschied. Teos oli tehty Mahlerin lauluun Der Abshied (Jäähyväiset) teoksessa Das Lied von der Erde (käännetään yleensä Maan laulu).
Teos oli hämmentävä, häiritsevä suorastaan. Niin häiritsevä, ettei se jätä rauhaan pitkän ajan päästäkään. Heti aluksi taidenautinnon pyhä kokemus rikottiin. Orkesteri istui paikallaan ja tanssija De Keersmaeker istui myös. Kuuntelimme nauhalta vanhaa levytystä Mahlerin laulusta. De Keersmaeker keskeytti sen yllättäin ja nousi pitämään luoentoa kuinka hän kuuli tämän teoksen, kuinka hän meni laulutunneille voidakseen laulaa sen, eikä se onnistunut.
- Aivan kuin heti otettuasi ensi askeleet yrittäisit kiivetä Himalajalle, oli lauluopettaja sanonut.
Ictus-ensemble esitti kappaleen, solistina mezzopsopraano Ursula Hesse von den Steinen. De Keersmaeker imitoi soittajia, kulki orkesterin joukossa. Aloitus oli hieno, kun hän asettui kapellimestarin rinnalle ja matki tämän liikkeitä. Mutta mieleen tuli klovni. Odotin tanssia, mutta sen kummempaa tanssia ei tullut.
Toisessa osassa koreografi Bel otti ohjat käsiinsä. Hänkin piti pitkän alustuksen omista tarkoituksistaan. Hän esitti oman näkemyksensä käyttäen orkesterin jäseniä tanssijoina. Hän kehotti heitä yksi kerrallaan poistumaan kesken kappaleen ja viimeisenä soittamaan jäi yksinäinen käyrätorven soittaja. Sitten otettiin uudestaan ja tällä kertaa Bel pyysi orkesterin jäseniä näyttelemään kuolemista kesken kappaleen. Kömpelöt tippumiset lattialle, kun soitin oli ensin asetettu turvaan, tuntuivat naurettavilta. Ja niin yleisö niihin reagoikin. ASina kun joku "kuoli", yleisö nauroi. Ja kaiken huipuksi tämän kuolemisosuuden päälle tuli myös aplodit. Outoa.
Viimeinen osa oli Belin koreografia, De Keersmaeker esiintyi. Hän lauloi pianistun säestyksellä hennolla kouluttamattomalla äänellään Mahlerin laulun ja vähän tanssi siinä samalla.
Odotin tanssia ja petyin tanssin puuttumiseen. Odotin nautintoa ja kosketusta, mutta olin häiriintynyt ja ihmeissäni. En tiedä vieläkään, mitä ajatella. Älkää siis kysykö, pidinkö esityksestä.
Taiteen pitää ravistella. Tämä esitys kyllä ravisteli. Mutta saiko se mitään aikaan ravistelullaan? Ehkä osaan vastata paljon myöhemmin. Kokemus kyllä syntyi ja jatkuu edelleen.
tiistai 7. syyskuuta 2010
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Hustvedt: Amerikkalainen elegia
takaisin
Siri Hustvedtilla on mielenkiintoinen yritys tehdä romaani tapahtumista ja tarinoista ja niiden vaikutuksesta ihmisen elämään. Ei niinkään itse henkilöistä. Seurauksena on se, että henkilöt jäävät kovin etäisiksi. Mutta niin jäivät henkilöt myös Hustvedtin ensimmäiseksi suomennetussa kirjassa Kaikki mitä rakastin. Samat taiteilijaälyköt pyörivät tässäkin kirjassa; taidemaalarit, valokuvaajat ja kirjailijat. Taaskin joku on huippu ja jotkut heistä vasta tiellä huipulle. Ja löytyypä sekin, joka jää keskinkertaiseksi.
Tässä kirjassa kokoelmaa täydentää minä-kertoja-psykiatri. Henkilö onkin välttämätön osa. Hänen kauttaan tulevat tarinat. Meistä kukaan ei ole se, mitä itse kuvittelemme. Me normalisoimme elämämme hirveän outouden tarinoilla. Kuolleen isän kirjeistä löytyvät tapahtumat selittävät sitä, miksi isästä tuli sellainen kuin hän oli. Millainen ihminen hän uskoi olevansa. Potilaiden tarinat ovat taustana sille, että heistä tuli sellaisia kuin he nyt ovat, millaista elämää he päättävät niiden pohjalta elää.
Miten elää sen kanssa, että WTC:n tornit romahtivat? Että ihmiset putosivat? Miten elää sen kanssa, että oma lapsi putoaa ikkunasta? Miten lapsi itse elää sen tapahtuman kanssa? Ruumiilliset vammat parantuvat, tai sitten eivät. Niiden kanssa lapsi pärjää niin kuin pärjää. Mutta miten lapsi elää elämänsä mukanaan tarina siitä, että hän putosi ikkunasta? Miten se tarina muuttaa lapsen loppuelämän.
Ja miten paljon vaikuttavat kaikki ne salaisuudeksi jäävät tapahtumien taustat? Väärät käsitykset, luulot? Miten tarinat muuttavat meidät ja elämämme?
Kirjassa on paljon unia. Toisten unet ovat minusta tylsiä. (Sinusta ei olisi tullut psykiatria, sanoo vieressä istuva mieheni.) Mutta tarinoiden ja tapahtumien unohtuneita taustoja ne varmaan kuvaavatkin. Jos olisin ymmärtänyt sen alun alkaen, olisin lukenut unikuvauksetkin tarkemmin ja ajatuksella.
Hustvedt, Siri 2008. Amerikkalainen elegia. Suom. Kristiina Rikman. Otava.
Siri Hustvedtilla on mielenkiintoinen yritys tehdä romaani tapahtumista ja tarinoista ja niiden vaikutuksesta ihmisen elämään. Ei niinkään itse henkilöistä. Seurauksena on se, että henkilöt jäävät kovin etäisiksi. Mutta niin jäivät henkilöt myös Hustvedtin ensimmäiseksi suomennetussa kirjassa Kaikki mitä rakastin. Samat taiteilijaälyköt pyörivät tässäkin kirjassa; taidemaalarit, valokuvaajat ja kirjailijat. Taaskin joku on huippu ja jotkut heistä vasta tiellä huipulle. Ja löytyypä sekin, joka jää keskinkertaiseksi.
Tässä kirjassa kokoelmaa täydentää minä-kertoja-psykiatri. Henkilö onkin välttämätön osa. Hänen kauttaan tulevat tarinat. Meistä kukaan ei ole se, mitä itse kuvittelemme. Me normalisoimme elämämme hirveän outouden tarinoilla. Kuolleen isän kirjeistä löytyvät tapahtumat selittävät sitä, miksi isästä tuli sellainen kuin hän oli. Millainen ihminen hän uskoi olevansa. Potilaiden tarinat ovat taustana sille, että heistä tuli sellaisia kuin he nyt ovat, millaista elämää he päättävät niiden pohjalta elää.
Miten elää sen kanssa, että WTC:n tornit romahtivat? Että ihmiset putosivat? Miten elää sen kanssa, että oma lapsi putoaa ikkunasta? Miten lapsi itse elää sen tapahtuman kanssa? Ruumiilliset vammat parantuvat, tai sitten eivät. Niiden kanssa lapsi pärjää niin kuin pärjää. Mutta miten lapsi elää elämänsä mukanaan tarina siitä, että hän putosi ikkunasta? Miten se tarina muuttaa lapsen loppuelämän.
Ja miten paljon vaikuttavat kaikki ne salaisuudeksi jäävät tapahtumien taustat? Väärät käsitykset, luulot? Miten tarinat muuttavat meidät ja elämämme?
Kirjassa on paljon unia. Toisten unet ovat minusta tylsiä. (Sinusta ei olisi tullut psykiatria, sanoo vieressä istuva mieheni.) Mutta tarinoiden ja tapahtumien unohtuneita taustoja ne varmaan kuvaavatkin. Jos olisin ymmärtänyt sen alun alkaen, olisin lukenut unikuvauksetkin tarkemmin ja ajatuksella.
Hustvedt, Siri 2008. Amerikkalainen elegia. Suom. Kristiina Rikman. Otava.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Takaisin
Adichien edellinen suomennettu kirja Puolikas keltaista aurinkoa on hieno kuvaus Nigeriasta ja Biafran sodasta 60-luvulla. Hänen esikoisromaaninsa Purppuranpunainen hibiskus on käännetty nyt suomeksi. Kirja kertoo ahtaan uskovaisen kodin ilmapiiristä ja todellisuudesta nuoren tytön näkökulmasta. Jäykkä uskovaisuus ja elämän ahtaus sellaisessa kodissa tuntuu olevan samanlaista niin Nigeriassa kuin Suomessakin. Fyysisen ja henkisen pahoinpitelyn asteet voivat olla erilaisia eri perheissä kaikissa kulttuureissa, mutta elämän kapeutuminen on tunnistettavaa.
Kirja antaa elävän kuvan nigerialaisesta elämästä vuosia myöhemmin kuin edellisessä kirjassa. Loistava kirja. Oli mukava löytää kirja, jota ei halunnut laskea käsistään. Luin sitä hitaasti, ettei se vain loppuisi liian pian.
Adichie, Chimamanda Ngozi 2003: Purppuranpunainen hibiskus. [Käännös Kristiina Savikurki 2010]. Otava.
Adichien edellinen suomennettu kirja Puolikas keltaista aurinkoa on hieno kuvaus Nigeriasta ja Biafran sodasta 60-luvulla. Hänen esikoisromaaninsa Purppuranpunainen hibiskus on käännetty nyt suomeksi. Kirja kertoo ahtaan uskovaisen kodin ilmapiiristä ja todellisuudesta nuoren tytön näkökulmasta. Jäykkä uskovaisuus ja elämän ahtaus sellaisessa kodissa tuntuu olevan samanlaista niin Nigeriassa kuin Suomessakin. Fyysisen ja henkisen pahoinpitelyn asteet voivat olla erilaisia eri perheissä kaikissa kulttuureissa, mutta elämän kapeutuminen on tunnistettavaa.
Kirja antaa elävän kuvan nigerialaisesta elämästä vuosia myöhemmin kuin edellisessä kirjassa. Loistava kirja. Oli mukava löytää kirja, jota ei halunnut laskea käsistään. Luin sitä hitaasti, ettei se vain loppuisi liian pian.
Adichie, Chimamanda Ngozi 2003: Purppuranpunainen hibiskus. [Käännös Kristiina Savikurki 2010]. Otava.
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Shamsie: Poltetut varjot
Pakistanilais-brittiläisen nuoren naisen romaani Nagasakin atomipommista ja englantilaisten lähdöstä Intiasta 1945, Pakistanin valtion syntymisestä, Afganistanin sodasta ja Yhdysvalloista WTC:n iskujen jälkeen.
Tärkeä puheenvuoro sodan mielettömyydestä, turhasta, epäoikeudenmukaisesta kärsimyksestä; vihasta ja vihollisista, ystävyydestä ja uskollisuudesta. Miten vaikea onkaan ymmärtää toista uskontoa harjoittavaa, toisesta kulttuurista tulevaa.
Afgaanimies yrittää selittää nuorelle amerikkalaiselle naiselle:
"Sota on kuin tauti. Ennen kuin sen on sairastanut, sitä ei tunne. Tai ei, se on huono vertaus. Sairauksista sentään ajatellaan, että ne saattaa jonain päivänä saada itse.[...] Mutta sota - maat kuten omasi ovat aina sotimassa, mutta aina jossain muualla. Tämän takia te käytte enemmän sotia kuin mikään muu kansa; koska te ymmärrätte sodasta kaikkein vähiten. Teidän täytyy oppia enemmän."
Nainen ei voinut ymmärtää. Hän saattoi ymmärtää vain väärin.
Shamsie, Kamila 2009. Poltetut varjot. Käännös Kristiina Drews ja Tommi Uschanov 2010. Gummerus.
Tärkeä puheenvuoro sodan mielettömyydestä, turhasta, epäoikeudenmukaisesta kärsimyksestä; vihasta ja vihollisista, ystävyydestä ja uskollisuudesta. Miten vaikea onkaan ymmärtää toista uskontoa harjoittavaa, toisesta kulttuurista tulevaa.
Afgaanimies yrittää selittää nuorelle amerikkalaiselle naiselle:
"Sota on kuin tauti. Ennen kuin sen on sairastanut, sitä ei tunne. Tai ei, se on huono vertaus. Sairauksista sentään ajatellaan, että ne saattaa jonain päivänä saada itse.[...] Mutta sota - maat kuten omasi ovat aina sotimassa, mutta aina jossain muualla. Tämän takia te käytte enemmän sotia kuin mikään muu kansa; koska te ymmärrätte sodasta kaikkein vähiten. Teidän täytyy oppia enemmän."
Nainen ei voinut ymmärtää. Hän saattoi ymmärtää vain väärin.
Shamsie, Kamila 2009. Poltetut varjot. Käännös Kristiina Drews ja Tommi Uschanov 2010. Gummerus.
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
Nooan kompassi
Takaisin
Pidän Anne Tylerin kirjoista melkein aina. Niin nytkin. Hämmästyin taas sitä yksinkertaista tapaa kuvata uskottavia tunteita, tunnistettavia henkilöitä.
Yksin elävä Liam jää eläkkeelle tahtomattaan. Hän huomaa eläkkeensä olevan kovin pieni. Elämäntapaa täytyy muuttaa. Tyttäret ja entinen vaimo eivät ymmärrä ollenkaan Liamin siirtymistä halpaan vuokra-asuntoon halvalle asuinalueelle.
Isänä oleminen aikuistuville tyttärille, vanhenevan miehen rakastuminen itseään paljon nuorempaan naiseen, yksinäisyys. Tarkasti ja todesti kuvattuja elämäntilanteita. Liam on aina tuntenut vain surullisia naisia, äitinsä, tyttöystävänsä, molemmat vaimonsa. Surullisuus ja alakuloisuus vetää häntä puoleensa. Mutta sellaista elämää hän elää itsekin.
Tyler, Anne 2009: Nooan kompassi. Käännös: Jaana Kapari-Jatta 2010. Otava
Pidän Anne Tylerin kirjoista melkein aina. Niin nytkin. Hämmästyin taas sitä yksinkertaista tapaa kuvata uskottavia tunteita, tunnistettavia henkilöitä.
Yksin elävä Liam jää eläkkeelle tahtomattaan. Hän huomaa eläkkeensä olevan kovin pieni. Elämäntapaa täytyy muuttaa. Tyttäret ja entinen vaimo eivät ymmärrä ollenkaan Liamin siirtymistä halpaan vuokra-asuntoon halvalle asuinalueelle.
Isänä oleminen aikuistuville tyttärille, vanhenevan miehen rakastuminen itseään paljon nuorempaan naiseen, yksinäisyys. Tarkasti ja todesti kuvattuja elämäntilanteita. Liam on aina tuntenut vain surullisia naisia, äitinsä, tyttöystävänsä, molemmat vaimonsa. Surullisuus ja alakuloisuus vetää häntä puoleensa. Mutta sellaista elämää hän elää itsekin.
Tyler, Anne 2009: Nooan kompassi. Käännös: Jaana Kapari-Jatta 2010. Otava
tiistai 8. kesäkuuta 2010
Kesävuori: Tarvitse minua
Loma on alkanut, kun on jaksanut ahmia ensimmäisen kirjan. Nyt riittää voimia muuhunkin.
Kirja oli Saara Kesävuoren Tarvitse minua. Pelottava kuva aikuisista, jotka tietävät, mikä lapselle on parasta. Epätoivoista yritystä kasvaa lapsesta aikuiseksi. Ja toisaalta lämmin kuva aikuisesta, joka antaa toisen olla ja kasvaa omaksi itseksi.
Kirjassa väläytetään kohtauksia erilaisista parisuhteista. Piipahdetaan narsistin riippuvuudesta vapautumisen tarinassa; kertomuksessa siitä, kun yhteiselämä tekee elämän aina vain kapeammaksi; yksinäisyyden kuvassa. Paljonko ihminen tarvitsee toista? Mihin ihminen tarvitsee toista? Miten helposti sitä livahtaa suhteeseen, josta tulee kamala taakka. Eikä irti pääsekään helposti.
Mutta ennen kaikkea kirjassa on värejä, ravistelevia maalauksia, huumaavia tuoksuja, kukkia, puita ja puutarha. Kirjan luettuani olen kylläinen kuin hyvässä taidenäyttelyssä käynnin jälkeen.
Tekisi mieli itsekin maalata. Ja nähdä tauluja, katsoa ja ihmetellä. Tuleekohan tästä taidenäyttelyjen kesä?
Kesävuori, Saara 2010: Tarvitse minua. Tammi.
Kirja oli Saara Kesävuoren Tarvitse minua. Pelottava kuva aikuisista, jotka tietävät, mikä lapselle on parasta. Epätoivoista yritystä kasvaa lapsesta aikuiseksi. Ja toisaalta lämmin kuva aikuisesta, joka antaa toisen olla ja kasvaa omaksi itseksi.
Kirjassa väläytetään kohtauksia erilaisista parisuhteista. Piipahdetaan narsistin riippuvuudesta vapautumisen tarinassa; kertomuksessa siitä, kun yhteiselämä tekee elämän aina vain kapeammaksi; yksinäisyyden kuvassa. Paljonko ihminen tarvitsee toista? Mihin ihminen tarvitsee toista? Miten helposti sitä livahtaa suhteeseen, josta tulee kamala taakka. Eikä irti pääsekään helposti.
Mutta ennen kaikkea kirjassa on värejä, ravistelevia maalauksia, huumaavia tuoksuja, kukkia, puita ja puutarha. Kirjan luettuani olen kylläinen kuin hyvässä taidenäyttelyssä käynnin jälkeen.
Tekisi mieli itsekin maalata. Ja nähdä tauluja, katsoa ja ihmetellä. Tuleekohan tästä taidenäyttelyjen kesä?
Kesävuori, Saara 2010: Tarvitse minua. Tammi.
maanantai 10. toukokuuta 2010
Into Eternity
olin katsomassa ydinvoimamielenosoituksen jälkeen dokumenttielokuvan ydinjätteen loppusijoituksesta ja kuuntelemassa paneelikeskustelun siitä. Elokuva oli tanskalaisen Michael Madsenin ohjaama Into Eternity. Se kertoo Suomeen, Eurajoelle rakenteilla olevasta Onkalosta, johon on tarkoitus loppusijoittaa Suomen ydinvoimaloista jäävä ydinjäte. Elokuva oli mielenkiintoinen ja herätti paljon ajatuksia.
Meillä lasketaan ydinvoimalan hintoja ja ne ovat huikeita. Mutta mukaan ei lasketa niitä valtavia summia, mitä jätteen loppusijoittamiseen joudutaan laittamaan. Suomen peruskallio on maailmassa riskittömin paikka loppusijoittamiseen. Ja kyllä meidän omat ydinjätteemme varmaankin täytyy omaan peruskallioomme sijoittaa. Siitä ei pääse enää mihinkään, kun se jäte on jo tuotettu.
Paneelikeskustelussa olivat mukana Juhani Vira Posivasta (Onkaloa rakentava firma), Risto Paltemaa Säteilyturvakeskukseta, tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäki, kansanedustaja Sanna Lauslahti Kokoomuksesta ja kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä Vasemmistoliitosta.
Ydinjäte täytyy loppusijoittaa 100.000 vuodeksi. Ajatus on niin mieletön, että lisäydinjätettä ei kyllä kannattaisi enää tuottaa! Ydinjätettä kuitenkin on jo ja se täytyy sijoittaa, ei voi mitään. Niinpä Onkalo täytyy rakentaa. Jätteet sijoitetaan 400 kilometrin syvyyteen, systeemi vaikutti uskottavalta ja luotettavalta.
Suurin riski on tulevaisuuden ihmiset sitten kun tieto kupariputkien sisällöstä on hävinnyt. Joku ehkä menee kaivamaan ne esiin ja avaamaan esimerkiksi 50.000 vuoden kuluttua, eikä radioaktiivinen säteily ole vielä hävinnyt. Kamalia tulevaisuuskuvia. Mutta ongelma on jo ja sille täytyy jotain tehdä. Eikä Onkaloa parempaa ratkaisua varmaankaan tule.
Meillä lasketaan ydinvoimalan hintoja ja ne ovat huikeita. Mutta mukaan ei lasketa niitä valtavia summia, mitä jätteen loppusijoittamiseen joudutaan laittamaan. Suomen peruskallio on maailmassa riskittömin paikka loppusijoittamiseen. Ja kyllä meidän omat ydinjätteemme varmaankin täytyy omaan peruskallioomme sijoittaa. Siitä ei pääse enää mihinkään, kun se jäte on jo tuotettu.
Paneelikeskustelussa olivat mukana Juhani Vira Posivasta (Onkaloa rakentava firma), Risto Paltemaa Säteilyturvakeskukseta, tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäki, kansanedustaja Sanna Lauslahti Kokoomuksesta ja kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä Vasemmistoliitosta.
Ydinjäte täytyy loppusijoittaa 100.000 vuodeksi. Ajatus on niin mieletön, että lisäydinjätettä ei kyllä kannattaisi enää tuottaa! Ydinjätettä kuitenkin on jo ja se täytyy sijoittaa, ei voi mitään. Niinpä Onkalo täytyy rakentaa. Jätteet sijoitetaan 400 kilometrin syvyyteen, systeemi vaikutti uskottavalta ja luotettavalta.
Suurin riski on tulevaisuuden ihmiset sitten kun tieto kupariputkien sisällöstä on hävinnyt. Joku ehkä menee kaivamaan ne esiin ja avaamaan esimerkiksi 50.000 vuoden kuluttua, eikä radioaktiivinen säteily ole vielä hävinnyt. Kamalia tulevaisuuskuvia. Mutta ongelma on jo ja sille täytyy jotain tehdä. Eikä Onkaloa parempaa ratkaisua varmaankaan tule.
Tilaa:
Kommentit (Atom)